Kakkuja, kokouksia ja neuvottomuutta.

Kyllä vieraat on mukavia! Sadannen katetun lautasen jälkeen totesin, että on ne vain mukavia.

Onneksi meidän vieraat sietää hyvin sitä, että ruoka tehdään siinä silmien edessä. Ja kakut. Tyttären synttärikakuksi tein liilan: mustikkapyrettä, liivatetta, tuorejuustoa ja kermaa täytteeksi ja kuorrutukseksi. Kuorrutus ei hyytynyt. Odotettiin. Tiputeltiin lisää kahvia. Taas odoteltiin. Lisää juttelua. Lopulta petti hermot ja täytin kakun juoksevalla täytteellä. Kun aloin kuorruttaa kakkua, liivate suostui yhteistyöhön ja sain kakun pysymään kasassa ja jokseenkin kakun näköisenä. Viime tipassa!

Pojalle tein lakritsakuorrutusta. Luin kinuskikissan ohjetta ja ajattelin, että edellisenä iltana kick-patukoiden uuttaminen kermaan ei ... jotenkin ole minua. Joten oikaisin; sulatin patukat ja valkosuklaan mikrossa, jäähdytin ja sekoitin kerman joukkoon. Hyvin toimi. Seuraavana päivänä kokeilin sitä kermaan sulattamista, ja sain senkin onnistumaan.

Kolmannen kakun tein meidän harvest -kekkereihin. Höyrytin kevyesti sokeroituja omenakuutioita väliin, lisäksi kerma-rahkaa. Koristelin marsipaanilla. Ajoi asiansa.

Tyttö teki numerot. Yhdelle 75 v, yhdelle 8 v ja yhdelle 31 v, mutta tämä päättikin sitten olla 32 v joten vaihdettiin ykkönen kakkoseksi (huomaa epätäsmällisyys pohjassa).


Kakkujen välissä selvitin päätä.

Tein aarrekartan. Älkää suhtautuko epäluulolla kuten minä tein aikoinaan. 5 vuotta sitten tehtiin siskon kanssa viimeisenä iltana kuvakollaasia ja naurettiin ja surtiin seuraavana päivänä koittavaa eroa. Kollaasista tuli hieno, laitoin sen vaatekaapin oveen, tuijottelin päivittäin ja noin vuoden päästä meillä oli unelmista toteutumassa tontti & talo ja vauva. Tein uuden, siitäkin toteutui suurin osa. Nyt tein kolmannen. Tekniikka on siis se, että selataan vino pino lehtiä, leikataan intuitiivisesti itseä miellyttäviä kuvia, liimataan ne paperille, analysoidaan, pohditaan, tuijotetaan säännöllisesti (esimerkiksi aamulla unisilla silmillä) ja pikku hiljaa kuvista muodostuu tavoitteita ja säännöllisesti katseltuna tavoitteet alkavat vaikuttaa tekoihin ja niin ne toteutuvat. Itsesuggestiota, toimii. (Ihan vastaavasti työpaikalla hahmottelen tekemättömät työt ryhmiin, katselen niitä joutohetkinä ja ruksin pois sitä mukaa kun tulevat tehdyksi. Illuusio asioiden etenemisestä tms.) Suosittelen kaikille omista unelmistaan kiinnostuneille lämpimästi. Ihan vinkkinä tosin; jos haluaa työelämällisiä haasteita, kannattaa joukkoon varata muitakin kuin sisustuslehtiä. Tai sitten joutuu tyytymään vain uusiin taloihin. :D

Kakkukollaasin ja kuvakollaasin lisäksi luin. Olen tunnustetusti ihminen, joka ei ota vastaan neuvoja. Ei vaikka kysyy natiivilta, miten sanoa "kaivataan" ruotsiksi futuurin passiivissa, ja kommer att saknas ei "kuulosta" oikealta. (Kaikkea sitä joutuu Västeråsiin asti menemään kuulemaan pomoltaan. Mutta se on toinen tarina, jota ehkä joskus puretaan.)

Olen täydellisen neuvoton siis. Siitä huolimatta luen Mireille Guilianon neuvot elämään, hyvinvointiin, rakkauteen, syöntiin, nautintoon ja yleiseen selviämiseen säännöllisesti aina elämällisen selkärangattomuuden iskiessä. (Ja sehän iskee takuuvarmasti, kun neuvoja kuuntelemattoman lisäksi kuulee samaisessa pohjois-Ruotsalaisessa kaupungissa olevansa myös hymytön jakaantunut persoonallisuus, jonka ammatilliset taidot on jääneet ammattikoulun tasolle. Siis ihan tasa-arvon hengessä, kyllähän minä ymmärrän ja en tietenkään suutu, loukkaannu enkä ota itseeni. ) (Ja nyt sullon tätä Pandoran lipasta kiinni ja yritän jatkaa Mireillestä!!!)

Sisko kertoi, että Ranskattaret eivät liho ja Ranskattaren ruokavuosi on saanut jatkoa, jotain joka käsittelee naisia ja työtä. Tilasin kirjan välittömästi. Ja luin myös.

Kirjoittaja, Mireille Guiliano, on ranskatar, joka johtaa Veuve Cliquotin USA:n toimintoja. Ensimmäinen nainen alallaan ja korkealle edennyt nainen siinä firmassa. Hän tietää, mitä tehdä mitä ihmeellisemmissä asioissa. Mutta ennen kaikkea, häntä lukiessa jaksaa uskoa siihen, että elämässä on ihan mikä tahansa mahdollista. On on, aarrekartasta vain eteenpäin, kyllä minä tiedän, mutta jostain syystä ihan aina ei siltä tunnu. Siksi tällaisia elämänvahvistimia.

Ja sitten vielä pari pikkujuttua. Virkkasin patalapun. En ole KOSKAAN tykännyt mistään virkatusta ja virkattuja patalappuja inhoan ihan kategorisesti, mutta tein kauniin valkoisen sinisillä kukilla kummitädilleni (sille numero 75).

Ja olen käynyt järvessä. Veden lämpötila on +5 ja ilman + 4 ja kylmää on mennessä ja tullessa mutta eteenpäin vain kuten mummo lumessa. (Virkattuja patalappujakin enemmän inhoan siis kylmää ja vettä.)

Elämässä kannattaa joskus tehdä asioita, joita on aina kuvitellut inhoavansa. Avartaa.