perjantai 30. joulukuuta 2016

Mitä päätettiin: pysäköintimaksut tulevat


 
Tässä oli ennen (ilmainen) parkkipaikka. Kohta korkea kerrostalo.


Marraskuussa valtuusto päätti selvittää, miten ensin Tikkurilan, sitten muiden vantaalaisten keskustojen pysäköinnin voi muuttaa maksulliseksi - ensimmäinen tunti ilmaisena.

Kukapa pysäköinnistä haluaisi maksaa ja ilmaisesta pysäköinnistä luopua.

Mutta.

Suurten kaupunkien keskustassa ei missään pysäköidä ilmaiseksi. Nopeakin visiitti Stokkalle maksaa paljon. Jos auton jättää parkkiin työpäivän ajaksi, se maksaa kymppejä. Kuukausikortillakin paljon. Miten Tikkurilassa pysäköinti voisi siis olla ilmaista?

Ei voikaan. Tikkurilan, Korson, Myyrmäen ja Hakunilan keskustan maa-alueet tarvitaan asuntorakentamiseen, ei autojen parkkeeraukseen. Asukastiheys tuo asiakkaita kauppoihin ja käyttäjiä palveluihin. Keskimääräinen asukastiheys on Vantaalla 900 asukasta / m2, Helsingissä 3000 as. / m2. Asukastiheyttä pitää nostaa siis moninkertaisesti, erityisesti keskustoissa.

Helsingin kantakaupungissa asukastiheys on 9 000 asukasta / m2. Sillä määrällä asukkaita syntyy kivijalkaan kukkakauppoja ja ravintoloita. Kantakaupungissa ei ole Tikkurilan kirjaston takana olevia laajoja parkkialueita, vaan kaikki tila on rakennettu. Rakentaminen tuo ihmisiä. Ihmiset tuovat liikkeitä. Rakentaminen vie parkkipaikkoja. Ne kaivetaan maan alle tai katukerroksen päälle. Molemmat maksavat, minkä takia myös parkkipaikat maksavat.

Maksuton pysäköinti (ja keskustat täynnä tyhjiä seisovia autoja) vai maksullinen pysäköinti (ja keskustat täynnä asuntoja, liikekiinteistöjä ja työpaikkoja)?

Mieluummin työpaikat.

Erinomainen graafi sitä, missä työpaikat sijaitsevat Helsinki / Espoo; siellä, missä ihmisiä on tiiviisti.

 

tiistai 27. joulukuuta 2016

Joulu ilman nettiä



Elisan joululahja meille ja leppäkorpisille perheille: nettiyhteys oli poikki koko joulun.

Yhtäkkiä kaikki lapset olivat kerääntyneet olohuoneeseen ja lukivat joululahjojaan. Muutaman tunnin jälkeen kaikki olivat innokkaita pelaamaan jotain. Ei Candy Crushia tai Clash Royalia vaan lautapeliä. Ja toista. Ja kolmatta. Monopoli jäi välistä. Kaninloikkaa ja Aliasta pelasimme useamman kerran.

Mitä tehtiin ennen digitaalisesti siirtyvää kommunikointia ja liikkuvaa kuvaa?

Lojuttiin ja luettiin ja pelattiin.

Tai istuttiin olohuoneessa ja juteltiin. Tuijotettiin mummolan kelloa, jonka heiluri liikkui niin hitaasti puolelta toiselle. Puolen tunnin välein kuuluvaa helähdystä odotettiin jännittyneenä. Kahden tunnin päästä vanhemmat nousivat ylös ja totesivat 'ei mutta, mehän ollaan viivytty teillä jo pitkälle iltaan. Nyt lapset vessaan ja autoon.' Sitten istuttiin autossa kylki kyljessä pimenevässä talvi-illassa ja nuokuttiin toisia vasten ja mutusteltiin mummolasta matkalle mukaan saatuja eväitä.

Jouluna syömisen sanotaan olevan isossa roolissa. Ei ollenkaan. Syöminen on tekosyy kiireettömälle yhdessäololle ja keskustelulle. Hitaasti syöminen ja nopeasti argumentointi on edelleen tarpeellisia taitoja.

Ja aina tarvitaan kohteliaita tapoja vaihtaa puheenaihetta. Jos pöydässä on muutama fysiikasta kiinnostunutta keskustelijaa, lopputulos on yhtä karu kuin että siinä istuu muutama politiikasta kiinnostunutta.

'Hei, why couldn't skeleton join the party? He had no body to go with.'

Toimii.

torstai 8. joulukuuta 2016

Kivistä ja katedraaleista



[Nälkäinen tenttivalvoja iloitsi Korson seurakunnan jakamista piparkakuista ]

Itsenäisyyspäivänä julkaistiin uusimmat PISA -tulokset. Suomi oli jälleen parhaimmistoa, vaikkakaan ei enää paras. Tytöt olivat parempia kuin pojat, pääkaupunkiseutu parempi kuin Länsi-Suomi.  Vanhempien koulutustausta vaikuttaa, erityisesti poikiin.

Länsi-Suomalaisten poikien heikkoa tulosta selitettiin mm. tulevaisuusnäkymien puutteella, joka vaikuttaa asenteisiin - motivaatioon - oppimiseen. Miksi opiskella, jos ei kuitenkaan työllisty?


Aina välillä käyn opiskelijoiden kanssa miksi -keskusteluja. Miksi kieliä? Fotosoppausta?  Miksi 400 kyselyä? Miksi lähdeviittaukset? Pitää selittää ja kuvailla sitä tulevaisuutta, joka opiskelijoille avautuu näiden tietojen ja taitojen avulla.

Kun tietää, millaista katedraalia rakennetaan, kiviä jaksaa hakata. Tavoite motivoi.
 
Olin torstaina valvomassa tenttiä. Hommahan on suhteellisen tylsä, ja yritinkin siirtää takaseinän tuijottelun toiselle asteelle. 'Tässä sitä istutaan, kun opiskelijat oppivat kehittämishaluisiksi ja -kykysiksi ammattilaisiksi ja rakentavat Vantaata ja Suomea ja maailmaa taidoillaan ja veroillaan'.  Ei pelkkää tenttivalvontaa vuorolistan mukaan, vaan Suomen tulevaisuuden rakentamista.

 Viimeinen tenttijä halusi jäädä juttelemaan. Hän oli tehnyt kypsyysnäytteen, viimeisen suorituksen omissa opinnoissaan. Haikealta tuntui jättää tenttiminen taakse. Vaikka oli jo täysipäiväisesti töissä kehittämishaluisena veroja maksavana sairaanhoitajana.

Katedraali on sitä helpompi nähdä, mitä pidemmällä sen rakentaminen on. 

Tästä syystä vanhempien koulutustausta tuottaa opiskelumotivaatiota ja oppimista. Kiven hakkaamiseen on helpompi motivoida, kun koulutuksen merkitys näkyy joka päivä jokaisessa käänteessä. Peruskouluikäiselle se on vaikeaa ilman vanhempia. Ammattikorkeakululaisia on helpompi motivoida; työelämä häämöttää jo niin lähellä, vain parin kivikerroksen päässä. 

Voiko yhteiskunta, koulu lähinnä, paikata vanhempien jättämää motivointiaukkoa? Kyllä ja ei. 

Koulujen väliset erot Suomessa ovat hyvin pienet. Länsi-Suomessa annettu opetus on yhtä laadukasta kuin pääkaupunkiseudullakin, silti oppimistuloksissa on eroa. Eron takana on siis joku muu kuin opetus. 

Toisaalta vanhempien matala koulutustausta ja alueellinen rasite kohdistuu yhtä paljon tyttöihin kuin poikiinkin. Miten on mahdollista, että tytöt pinnistelevät poikia parempiin tuloksiin samoista taustoista? Eron takana täytyy olla siis joku muu kuin tausta.

Keinoja haetaan ilmiöpohjaisesta oppimisesta, yrityskylästä, liikunnan määrän lisäämisestä koulupäivään. Keinoja pitäisi hakea myös siitä, että vanhemmat, me kaikki, näemme koulutuksen arvon ja hyödyn.

sunnuntai 6. marraskuuta 2016

Keimolasta kajahtaa

Korsoon asti on kiirinyt huhu hyvästä kahvilasta Kivistössä. Kävimme siellä. Sitä ennen kävimme Keimolassa. En seuraa autourheilua. Formulat ei puhuttele. Mutta Keimolassa puhutteli se, miten siellä joskus on ollut jotain hyvin massiivista. Sitten ei mitään. Nyt uusia taloja.
 
 Cafe Solmu Kivistössä
Satoja uusia asuntoja Keimolassa
 ...moottoriurheiluhengessä




































Keimolassa ei ollut enään rataa, kun muutimme Vantaalle.

Siitä puhuttiin kyllä. Kokonainen formulamittainen ajorata! Legendaarisia ajajia; Keke Rosberg, Mika Salo, J Jlehto! Kansainvälisiä kisoja! Sitten toiminta loppui ja rata suljettiin 1978. Epävirallisia kilpailuija ajettiin vielä senkin jälkeen, mutta lopullisesti asfaltti tuhottiin 1980-luvun lopussa.

Meille Keimola tarkoitti Nesteen huoltoasema Hämeenlinnanväylän varrella.

Keimolan alue heräsi uudestaan henkiin, kun Kivistöön linjattiin juna-asema. Alueella oli hyvä sijainti kävelymatkan päässä moottoritien toisella puolella. Nyt sinne on rakennettu tuhansia uusia asuntoja.

Vantaalla ei ole rasitteeksi asti historiallisia viitekehyksiä. Keimola on osa Vantaan historiaa ja se huomioitiin alueen suunnittelussa. Entinen ajoradan valvontatorni on kerrostalojen takapihalla. Ulkoapäin ei arvaisi, mitä tarkoitusta varten se on rakennettu, toivottavasti se joskus kunnostetaan.

Moottoristadium kuihtui pois taloudellisesti kannattamattomana. Moottoriurheilu on kallista. Niin hienoa kuin Vantaalle olisikin olla esillä F1 listoissa (Monza-Monte Carlo - Vantaa Keimola), taloudelliset realiteetit olisivat mahdottomat. Voin vain kuvitella ne valtuuston keskustelut, joissa mietittäisiin tukeako autoja radalla vai pyöräilijöitä ja jalankulkijoita. Tai ei siitä edes keskusteltaisi, valinta olisi niin ilmeinen.

Yksityisellä rahoituksella Keimola olisi voinut säilyä. Jos ratayhtiön olisi ostanutkin Neste, ei Wihuri. Jos rata olisi laajentunut, ja Neste innovoinut ensimmäisen ympäristöystävällisen F1 bensan, saanut kansainvälistä näkyvyyttä. Neste voisi olla Shell. Jos.

Kivistö sen sijaan kasvaa. Asuntomessujen jälkeen alueelle on tullut kauppa ja kahvila. Hyvä kahvila.




Portti ei juuri pidättele
Valvontatorni 6.11.2016
Valvontatorni, kun rata oli käytössä kuva täältä
 
 
Katsomon rakenteita


Kuplahallin rakenteita


Kuusikuja kertoo ajan kulumisesta


 #vantaa #visitvantaa #keimola #kivistö

perjantai 24. kesäkuuta 2016

Kuuluvatko vanupuikot Airbnb majoitusmaksuun

´
'Värikästä' sanoi majoittaja tästä huoneesta.

Naapuriapu, kyllä. Yöpaikka kavereille ja kyyti lentokentälle, kyllä.

Nämä perustuvat toimijoiden molemminpuoliseen tuntemiseen.

Mutta kuka majoittaa sohvalleen täysin tuntemattoman muukalaisen? Moni. Netin kautta tuntemattomista on tullut tuttuja. Välikätenä toimivat toiset tuntemattomat, jotka suosittelevat ja kuvailevat käyttämiään palveluja.

Airbnb ottaa tyhjänä ja käyttämättömänä olevat tilat käyttöön mahdollistamalla yksittäisten ihmisten majoittamisen. Tämä on jakamistaloutta, sharing economy. Vastakohtana ilmeisesti sille, että vapaassa markkinataloudessa ei jaeta vaan tuotetaan arvonlisää rahasuoritetta vastaan. Airbnb liikuttaa rahaa yksityiseltä yksityiselle, ei kukaan ilmaiseksi anna muiden käyttöön uima-allashuvilaansa tyynenmeren rannalla.

Yövyin Airbnb -huoneessa Århusissa Tanskassa. Kokemus oli mielenkiintoinen.

Miten tervehditään ihmistä, joka kutsuu sinut kotiinsa rahaa vastaan? Toivotetaanko hänelle hyviä öitä? Onko pakko syödä aamupala, jos sellaista ylimääräisenä tarjotaan todeten, että 'ihan itse leivoin sämpylät'? Pitääkö hänelle kertoa, mihin aikaan aikoo illalla kotiutua?

Asetelmahan näissä on sinänsä vierasystävällinen: majoittaja on riippuvaisempi kiittävistä kommenteista kuin vierailija. Tämän vuoksi majoittajat ilmeisesti ovat ylitsevuotavan ystävällisiä. Tai sitten ylitsevuotavan ystävälliset ihmiset vain majoittavat vento vieraita muita useammin.

Sain käyttööni 15m2 huoneen, jossa oli sänky, pöytä, tuoli, kaappitilaa ja liinavaatteet. Lisäksi sain käyttää kylpyhuonetta,keittiötä ja olohuonetta niin halutessani. Vain kylpyhuonetta halusin.

Isäntä oli ystävällinen entinen hippi, joka elätti itsensä ja lasten äidin luona asuvat lapset tauluja maalaamalla.

Ensimmäisen yön pimeinä tunteina totesin, että uskoni ihmisyyteen on ohut. Se on niin ohut, että raahasin tuolin oven eteen: ainakin heräisin, jos ovi avataan.

Mitään ei tietenkään tapahtunut. Viimeisenä aamuna sain kyydin lentokentälle vievän bussilinjan varteen.

Hotellissa respa ei ottaisi omaan autoaan ja kuskaisi vierasta pari kilometria vasempaan.

Airbnb on hyvä, nopea ja halpa. Se tuo väriä ja paikallisväriä majoittumiseen. Se hyödyntää tyhjää ja ylimääräistä tilaa. Mutta valitettavasti kansantaloutta yöpyminen ei parantanut. Isäntä maalaili ja pelaili nettipokeria. Ammattimainen hotelli olisi jyvittänyt minun yöpymisestä osan siivoojalle, keittiöhenkilökunnalle, respalle ja hallinnolle. Yrityksissä raha kiertää, osa kierrosta menee veroihin. Nettipokerissa verottaja jää nuolemaan näppejään vaikka airbnb -tulot verottajalle ilmoitetaankin. 

Århusissa kyllä kannattaa käydä.

Siellä voi näppärästi pyörällä siirtyä museosta toiseen, antiikin ihmeistä moderniin taiteeseen.





tiistai 14. kesäkuuta 2016

Arvoa ja arvaamattomuutta


Mieheni äiti on kertonut monta kertaa, miten hän ensi kertaa anoppilaan mennessään kuuli tulevalta appiukoltaan: 'tunne oma arvosi, anna arvo muillekin'. Meille miniöille se olleen lausuttu neuvon ja ohjeen hengessä.

Huomionarvoista on järjestys: itselle - muille. Vähän sama kuin lentokoneen happinaamareissa: itselle - lapselle. Mutta osaammeko me arvostaa itseämme?

Yritys sulkee toimipisteen ja työntekijät siirtyvät 10 km päähän. Toiminta on yrityksen strategian mukainen, mutta työntekijät kokevat, että heidän tekemistään ei arvosteta. Paha olo puretaan epäkohtien metsästyksenä ja luottamusmiehet istuvat neuvotteluissa aamusta iltaan.

Valvira sulkee synnytyssairaalan, kun vastasyntyneiden päivystystä ei voi järjestää ja erikoishoitoa vaativat vauvat joudutaan kiidättämään Ouluun. Henkilökunta kommentoi: 'kätilöt ja lastenhoitajat tuntevat itsensä puoskareiksi ja pienen sairaalan surkeiksi kätilöiksi.'

Kilpailukykysopimus lisää päivittäistä työaikaa 6 minuuttia. Vasemmistoliiton uusi puheenjohtaja sympatiseeraa työntekijöitä, jotka joutuvat sinnittelemään. Töissä. Joka päivä 6 minuuttia enemmän. Sinnittelemään.

Meidän omanarvontuntomme on kovin heppoisissa käsissä. Kun ympäristö muuttuu, tunnemme itsemme arvottomiksi.

Ei ammattitaito miksikään muutu, vaikka työtä tehdään toisessa paikassa. Hyvä kätilö on hyvä kätilö, vaikka sairaalasta ei löydy päivystävää mahakirurgia. Työnteko ei ole sinnittelyä. Työpaikka on useimmille oman valinnan kohde ja useimmat meistä viihtyvät töissä. Kuusi minuuttia on lyhyt aika.

Meillä on ruokaa, terveyttä ja turvaa. Yleisesti ottaen voimme kouluttautua haluamaamme työhön. Meillä on yrittämisen, kokoontumisen ja rikastumisen vapaus. Miten meidän omanarvontunnostamme tuli huojuva torni, joka rakentuu ulkoisille rakenteille ja sortuu kun pikkuisen tuulee?

Ehkä meillä on liikaa mahdollisuuksia. Emme enää tiedä, mitä haluamme. Meidän ei tarvitsekaan    tietää mitä olemme, kun voimme aina olla jotain muutakin.

Ehkä toteutamme itseämme ottamalla kantaa nopeatempoisiin ilmiöihin. Nopea reaktio, nopea hype, nopea serotoniini.

Ehkä meidän pitäisi käyttää kuusi minuuttia päivässä sen miettimiseen, mitä minä olen, mikä minulle on tärkeää ja miten annan sille arvon ja miten kerron muille arvostavani heitä.

#selfesteem #paradigm #uskoitseen #arvomuille #kiky

torstai 24. maaliskuuta 2016

Vallan vaikeus



Valtuutetuille tehtiin kysely luottamustoimiin käytetystä ajasta, yhteistyöstä ja koetusta vaikuttamisen mahdollisuudesta. Vantaalla käytetään keskimäärin 10,2 tuntia viikottain luottamustoimien hoitoon. Omalla kohdalla ei riitä 10 tuntia. Normiviikossa on kolme kokousta ja harvoin kestävät alle 3 tuntia. Asioihin ja esityksiin tutustumiseen menee aikaa. Muutaman kerran kuussa on poliittisen sidosryhmän tilaisuus.


Jotkut harrastavat juoksua monta kertaa viikossa. Jotkut opiskelevat illat pitkät. Jotkut istuvat kokouksissa. Kuka mistäkin tykkää. Ja tehdä jaksaa vain jos tykkää.


Valtaa valtuutetut eivät kokeneet käyttävänsä. Mitä valta sitten onkaan, itselle tärkeiden asioiden edistämistä ehkä eniten. Ei valtaa valtuustossa tarjottimella jaella, että otatko, kiinnostaako. Jos asioita haluaa viedä eteenpäin, täytyy puhua, keskustella, kuunnella, kommentoida, joskus seisoa yksin ajatustensa kanssa. Helposti mikään ei etene, eikä niin nopeasti kuin itse näkisin välttämättömäksi. Demokratia on hidasta! Mutta ei kellään sellaista valtaa olekaan, että ilman työtä asiat etenee suit sait sukkelaan.


Pääsiäinen alkaa minulla Matteus-passiosta. Usein ollaan oltu autossa menossa pohjoiseen. Kirpeä ja kuulas keväinen ilta, istumisen puuduttavuus, ja silti aina yhtä pysäyttävä. Maallisesta irrottava. Kuten tämä kohta https://m.youtube.com/watch?v=at9cwCr1ITk

. O Schmetrz, hier zittert das gequälte Hertz.


Maallinen vallattomuus jää kyllä taustalle, kun miettii pääsiäisen valtaa.


Hyvää Pääsiäistä!


kuvan copyright JP

keskiviikko 23. maaliskuuta 2016

Tulevaisuuden sietämätön valoisuus

 
Juokseva vesi on helppo ylittää, kun vastaranta on ihan tuossa käden ulottuvilla.
 
Keskiviikkona ennen pääsiäistä on mukava suunnitella, mitä kakkua sitä tulevina pyhinä söisi. Reseptipankit on herkullisia kakkuja täynnä! Aurinko paistaa, ilma on kirkas ja hetkittäin lämmin, kakunsyönnin jälkeen lenkille!

Vaikutusajan etäisyyden huomioiminen tämän hetken tekemisiin ei aina ole helppoa. Kakku maistuu hyvältä nyt, lenkkeily näkyy vyötärössä myöhemmin. 

Syönkö tänään lounaaksi sushia naapurissa vai linjastosalaatin alakerrassa, ja säästyneillä 5 eurolla matkustan syksyllä?

Luenko illalla paksua tiivistä kirjaa, jossa saattaa olla joku mielenkiintoinen joskus tarpeellinen tiedonjyvänen, vai ohutta ja kevyttä kirjaa, joka nukuttaa saman tien?

Pidennänkö nyt työaikaa, että tulevaisuudessa olisi töitä? Tai vielä abstraktimmin, pidennänkö minä nyt työpäivääni, että jollakin muulla olisi tulevaisuudessa töitä?  Hankalaksi menee, vaikka tämän kysymyksen pohtijoina on Suomen kärkitoimijoita työelämän osalta, joilla on vieläpä käytössään tutkitut visiot tulevaisuudesta.

Taitoa on tietysti annostella juuri oikeat määrät kakkua ja lenkkeilyä, lukea paksua kirjaa sushipaikassa mutta ei joka päivä.

Sekä terävöittää omaa työtään ja tekemisiään. Siitä voi aina olla itse ylpeä, vaikka ne työmarkkinatoimijat eivät tätä keksineetkään. Meillä säilyy, onneksi, valta oman työnteon tehostamiseen, eikä sitä EKlle ja SAKlle saa antaakaan.

#kiky #pääsiäinen #aurinkojapitkätpäivät #minäite





maanantai 15. helmikuuta 2016

Maanpuolustuksessa yhteistyö on tärkeintä. Vaikeaa se on normioloissa.

 
 
Conversation
 
The tumult in the heart
keeps asking questions.
And then it stops and undertakes to answer
in the same tone of voice.
No one could tell the difference.

Uninnocent, these conversations start,
and then engage the senses,
only half-meaning to.
And then there is no choice,
and then there is no sense;

until a name
and all its connotation are the same.
 
Elizabeth Bishop
 
 
Hyvä runo taipuu moneen.
 
Tässähän on kyse Krimin miehityksestä. Ja turvapaikanhakijoiden uusista reiteistä. Kybersodasta ja pankkien palveluestohyökkäyksistä. Vain vähän tulkittuna.
 
Olin viime viikon alueellisella maanpuolustuskurssilla.  45 tuntia kävimme läpi, mistä muodostuu Suomen kokonaisturvallisuus, ja miten siihen on varauduttu. Ei ole ihan yksinkertainen kuvio.
 
Kaiken puolustuksen ytimessä on yhteistyö eri toimijoiden välillä. Ja jokaisen kantama vastuu vastuullisista tekemisistä ja sanomisista.  Että vihaa ja kaunaa ei lietsota ja systemaattisen manipulaation alla ei taivuta.
 
Kuulostaa talvisodalta. Vähintäänkin ulkopoliittiselta vihamielisyydeltä. Valitettavasti ei, ihan Vantaan Sanomissa tulee vastaan.
 
Sodan ensimmäisen uhrin soisi olevan yhteistyöhaluttomuuden. Jos vakaina aikoina kannattajat on ystäviä ja muut pahimpia vihollisia, toista ei kuunnella eikä yhteistyötä tehdä, mitä tilanne on sitten, kun oikeasti pitäisi säännöstellä sähköä, vettä, lämmintä kouluruokaa ja liikuntasalin lattialle levitettyjä patjoja.
 
Elizabeth Bishop tiesi. Keskustelu vaatii yhteistyötä. Mutta aina sitä ei ole eikä tule.
 
And then there is no choice and then there is no sense.

#elizabethbishop #ampkcxix #makepoemsnotwar
 
 
 


perjantai 5. helmikuuta 2016

Väyrysen itkupotkuraivari





Perussuomalaisia äänestäneet ovat siirtyneet nukkuvien puolueeseen.

Väyrynen perusti oman puolueen.

Molemmissa sama ilmiö. Turhautuminen siihen, että oma mielipide ei johdakaan maata.

Demokratiassa vallitsee äänestämisen vapaus. Äänestämättä jättäminen jättää vallan niille, jotka äänestävät. Tähän meillä on vapaus, joskaan ei moraalista oikeutta.

Väyrysen perustelut oman puolueen perustamisesta ovat sen sijaan demokratian vastaisia. Hän oli vilpittömästi sitä mieltä, että 7000 äänellä Lapin vaalipiiristä hänen olisi pitänyt pystyä ohjaamaan Keskustan politiikkaa. Kun hän ei siihen pystynyt, hän perusti oman puolueen.

Väyrynen on tehnyt politiikkaa 46 vuotta. Sinä aikana maailma on muuttunut paljon. Ymmärtäähän sen, että muutokset harmittaa ja entisiä helppoja aikoja on ikävä. Niin mukavaa kuin olisikin ajatella, että politiikassa olisi 'yksi ainoa oikea' vaihtoehto (se minun), jonka avulla pääsee 'parhaaseen' lopputulokseen (minun kannalta), se ei pidä paikkansa. Jokaisessa päätöksessä on lukuisia muuttujia ja päätösten vaikutusta on joskus mahdotonta arvioida etukäteen. Ja tämä monimutkaisuus on syynä siihen, miksi persuja äänestäneet nyt nukkuvat. Onhan nukkuminen helpompaa kuin selvittää ja seurata, mitä oikeasti tapahtuu.

Vallanhalu ja muiden mielipiteen täydellinen huomioonottamattomuus on silti aina yhtä puistattavaa. Väyrysen kannattajia tämä ei tunnu haittaavan, ja siihenhän heillä on vapaus. Mutta miksi media kohtelee Väyrysen itsekkäitä pyrkimyksiä silkkihansikkain? Miksi Väyrysen populistista valehtelua ('aluepolitiikka on kokoomusvetoista') ei ammuta alas? Onko media itsekin kuin Kekkonen, ja ymmärtää lajitoveria? Toivottavasti ei.

#poliittista #demokratia #nukkuukomedia

maanantai 25. tammikuuta 2016

Itsehallinto ei synnytä veroeuroja. Vaikka synnytysosasto Oulaisissa säilyisikin.

Terveisiä pohjanmaalta. Pääsin seuraamaan, mitä keskusteltiin synnytysosaston kohtalosta Oulaskankaalla Oulaisissa.

Kuvaavaa koko prosessille oli kommentit, joiden sisältö oli: ”miksi meiltä aina viedään ja etelässä on kaikki”. Miten se jotenkin muistuttaa tätä itsehallintoaluetilannetta: pienet itsehallintoalueet pitää säilyttää, koska mitään ei voi viedä pois. Pieni on kaunista, paitsi uudella maalla, jossa vain suuri kelpaa.


Synnytysosaston jatkoa mietittäessä kriteeri oli synnytysten määrä. Piti olla tuhat vuodessa. Saatiin tuhat vuodessa. Sitten todettiin, että anestesia-lastentautien erikoislääkärien päivystys puuttuu. Korjattiin puute. Sitten päätettiin laajentaa OYSin (Oulussa) naistentautien osastoa, suljetaan Oulaskangas. Alueen asukkaat lähtivät liikkeelle. Haettiin lausunnot sairaalanylilääkäreiltä. Sitten sairaanhoitopiiri tekee päätöksen. Alueen asukkaiden mielipide – asiantuntijoiden mielipide- muut perustelut. Siinä marssijärjestys.

Terveydenhoidon laatu ei ole pääkriteeri, se on selvää, kun itsehallintoaluejakoa katsoo.

Optimaalisin tilanne jää kuitenkin tällä uudistuksella saavuttamatta. Se on se, että laadukas hoito yhdistyy alueen elinvoimaisuuteen.

Oulaskankaan synnytysosaston lähteminen tarkoittaisi sairaalan kuihtumista ja sitä myöten ammattikorkeakoulun lähtöä Oulaisista. Se näivettäisi koko kaupungin.

Itsehallintoaluesuunnitelmien ongelma on se, että ei kuntien elinkelpoisuus niitä kiinnosta. Niitä kiinnostaa soteasiat. Kouluasiat ja veroeurot kuuluvat muiden päänvaivaksi.

Käytännössä juuri ne veroeurot kuitenkin maksavat joka ikisen synnytyksen ja muut terveydenhuoltopalvelut. Optimitilanteessa synnytysosasto tuo terveydenhoidon yrityksiä alueelle. Syntyisi lasten lisäksi liikevaihtoa ja  työpaikkoja. Se vaatisi sen, että kunnissa katsotaan yli kuntarajojen.

Ja JOS se olisi mahdollista, synnytysosasto kannattaa säilyttää.

#oulainen #elinvoima #soteuudistus

torstai 21. tammikuuta 2016

Sosiaalialan hankinnoissa on keskityttävä tavoitteisiin

HS Vieraskynäkirjoitus 29.12.2015
 
Juuri aikaansaatu sote-uudistus lisää kuntalaisten valinnanvapautta tuomalla yksityisen ja kolmannen sektorin tuottamat sosiaali- ja terveyspalvelut jokaisen ulottuville. Valinnanvapauden pelätään kasvattavan sosiaali- ja terveydenhuollon menoja ennakoimattomasti. Tähän halutaan vaikuttaa määrittelemällä palveluille tiukat laatu- ja hintakriteerit. Laadun ja hinnan yhtenäistäminen on paikallaan monissa terveydenhoidon palveluissa. Se ei kuitenkaan ole paras vaihtoehto kaikissa sosiaalialan palveluissa. Laatukriteerien tarkka kirjoittaminen on mielletty kunnissa hyväksi tavaksi turvata palvelun laatu, oli tuottajana yksityinen tai julkinen toimija. Kriteereiden mukainen palvelu ei välttämättä kuitenkaan ole ”vaikuttavaa”. Palvelun vaikuttavuus tarkoittaa, että palvelu vastaa asiakkaan tarpeeseen täsmällisesti ja oikeaan aikaan.
Kuntalaisten tarpeet ovat hyvin yksilöllisiä. Esimerkiksi lastensuojelussa yksi lapsi tarvitsee keskustelua psykologin kanssa, toinen taas hyötyy enemmän sählyn pelaamisesta. Yhteistä molemmille on, että he tarvitsevat kuntouttavaa palvelua. Ongelma syntyy, jos kuntouttavan palvelun laatukriteerit määritellään etukäteen tiukasti. Siksi palvelua hankittaessa tulisikin tavoitella palvelun vaikuttavuutta, ei yksittäisiä toimenpiteitä.
 
Hinnan tiukan määrittelyn vaarana taas on, että kunnissa hankitaan halvinta. Kustannustehokkain palvelu on usein perinteinen ja moneen kertaan testattu. Mikään ei kannusta kehittämään palvelua, eikä kehittämiseen ole yleensä edes mahdollisuutta. Kuitenkin juuri jatkuva kehittäminen tekee palvelusta joustavampaa ja kustannustehokkaampaa.
 
Siinä vaiheessa, kun palvelua kilpailutetaan, sitä ei ole vielä tuotettu. Tarjouskilpailussa kilpailutetaan lupaus tuotteesta ja sen tasosta. Sopimuskauden aikaisella seurannalla voidaan todeta, vastaavatko palvelu ja sen taso lupausta.nKun kuluttaja ostaa virheellisen tuotteen, hän reagoi reklamoimalla tai vaihtamalla yritystä. Sosiaalialan palveluissa asiakas ei välttämättä voi vaihtaa palveluntuottajaa. Reklamaatioitakaan ei aina synny, koska asiakkailta ei voida edellyttää perehtymistä laajoihin palvelun sisällön kuvauksiin ja sopimuksiin. Sopimuksen seuranta on kuitenkin keino lisätä palvelun vaikuttavuutta. Kun seurannassa keskitytään mittaamaan yksittäisten toimenpiteiden sijaan tavoitteiden toteutumista, palveluntuottajalla on mahdollisuus kehittää uusia keinoja ja toimintatapoja.
 
Keväällä 2015 kilpailutetut Espoon, Vantaan ja Kauniaisten lastensuojelun sijaishuollon palvelut ovat hyvä esimerkki tavoitteiden seuraamisesta. Palvelujen vaikuttavuutta mitataan lapsen henkilökohtaisten tavoitteiden saavuttamisella. Esimerkiksi perhetyön onnistuminen, koulunkäynnin sujuminen ja luvattomien poissaolojen seuraaminen mittaavat lastensuojelun palvelun vaikuttavuutta.
Keinoja koulunkäynnin tukemiseen on lukuisia. Näin jokaiselle lapselle voidaan löytää erilainen tukimuoto. Myös onnistumiset ovat erilaisia: toiselle lapselle pienikin askel voi olla merkittävä. Nämä seikat otetaan huomioon vaikuttavuuden mittaamisessa.
 

Julkisissa hankinnoissa tavoitellaan palvelua, joka vastaa asiakkaan tarpeeseen mahdollisimman hyvin. Tarkoilla laatukriteereillä ei saavuteta palvelujen joustavuutta.

 
Julkisissa hankinnoissa tavoitellaan palvelua, joka vastaa asiakkaan tarpeeseen mahdollisimman hyvin. Tarkoilla laatukriteereillä ei saavuteta palvelujen joustavuutta. Hinnan korostaminen ei kannusta innovatiivisuuteen. Uusi hankintalakiluonnos tunnistaa nämä ongelmat. Laki mahdollistaa tilaajan ja tuottajan kumppanuuden jo palvelua suunniteltaessa. Tilaajan määrittelemään tarpeeseen, johon markkinoilla ei ole vielä tuotetta, voidaan hakea sekä ratkaisua että toteuttajaa. Tällöin tilaajan ja tuottajan yhteistyö alkaa jo tuotekehitysvaiheessa. Se madaltaa innovaatioiden kaupallistamisen kynnystä. Sosiaali- ja terveydenhuollon palvelujen hankinnoissa tulisi keskittyä keinojen sijaan tavoitteisiin. Tämä mahdollistaa palvelujen kehittämisen ja innovoinnin mutta vaatii palvelun tilaajalta ja tuottajalta yhteistyötä sekä ennen sopimuksen tekemistä että sopimuksen aikana.
 
Sote-uudistuksen jälkeen palveluntuottajien määrä Suomessa kasvaa. Kaikkien alan toimijoiden kesken tarvitaan nyt yhteistyötä enemmän kuin koskaan.
 
Marilla Kortesalmi ja Maria Röykkä
Kortesalmi on liiketalouden lehtori Laurea-ammattikorkeakoulussa. Röykkä on hankintalakimies.

tiistai 12. tammikuuta 2016

Varhaiskasvatusta objektiivisesti


                           [täältä]

Subjektiivinen päivähoito-oikeus poistuu.

Käyty keskustelu on lähestulkoon* hukannut pointin; lapsen edun. Toimiva ja hyvinvoinva perhe on lapsen etu.

Päivähoito aikoinaan luotiin, kun kaupungissa asuvat perheet tarvitsivat kaksi elättäjää ja sukulaiset olivat kaukana. Vanhemmat tarvitsivat lapselle hoitoa työssäkäynnin ajaksi. Sitten nähtiin, että ammattilaisten antamalla hoidolla oli positiivinen vaikutus lapsen kehittymiselle. Vanhempien oikeutta saada lapselle hoitoa täydennettiin lasten oikeudella saada ammattimaista varhaiskasvatusta.  Laki varhaiskasvatuksesta on niinkin tuore kuin syksyltä 2015.

Sitten vaihtui hallitus ja rajoitettiin subjektiivista päivähoito-oikeutta. Siis lapsen oikeutta olla hoidossa, käytännössä vanhempien oikeutta saada lapselle hoitoa, vaikka sitten 10 tuntia päivässä viitenä päivänä viikossa, riippumatta siitä, mitä lapsen vanhemmat tekivät.

(Jos lapsilta kysyttäisiin, haluavatko he olla hoidossa 10 tuntia joka ikinen arkipäivä, harva haluaisi.)

Syksyllä käydyssä keskustelussa voisi päätellä, että vain päivähoidossa lapsi kasvaa ja kehittyy. Ilman päivähoitoa lapsi syrjäytyy. Niinkö? Varhaiskasvatuksesta hyötyy suuri osa lapsista. Tämän takia siihen on subjektiivinen oikeus 20 viikkotuntia säilyy jokaisella lapsella. Mutta tarvitseeko lapsi päiväunet päiväkodin sängyssä? Onko päiväkodin pihalla ulkoilu yhtä virikkeellistä kuin vanhempien kanssa lähimetsässä?

Kokopäivähoidon oikeus poistuu vanhemmilta, jotka ovat kotona. Töiden loppuessa ja uusia haettaessa tilanne hoidon tarve määräytyy lapsen tarpeen mukaan. Mutta jos vanhempi on kotona hoitassa nuorempaa sisarusta, isompi sisarus jää kotiin myös.

Kotona. Vanhempien hoidossa.

On erikoista, että kukaan ei kritisoi kodin ja vanhempien merkitystä 1-9 kk ikäiselle lapselle. Kukaan ei kanna huolta siitä, että he ovat kotona (!!) vanhemman hoidossa (!!). Kun lapsi täyttää 10 kk, syrjäytymiskierre on valmis JOS lapsi ei pääse päiväkotiin koko päiväksi. No ei.

On myös erikoista, että kotihoidontuella hoidettavista lapsista kukaan ei mainiste mitään. Esimerkiksi Vantaalla heitä on kymmenen kertaa enemmän (3000) kuin subjektiivisen oikeuden rajoituksen piirissä olevia. Osa näistä lapsista on yksityisissä päiväkodeissa. Mutta osaa hoidetaan kotona. (!!) Lapsiasianvaltuutettu Tuomas Kurttila on huolissaan perhevapaalla olevien vanhempien kotiin jäävista lapsista, mutta ei mainitsekaan kotihoidon tuella kotona hoidettavista lapsista .

Eli koti lapsella on huono vaihtoehto, jos hoitajana on oma vanhempi? No ei.

Koko suomalaisen hyvinvointipalvelun ongelma on se, että se, mikä on aikoinaan heikoille turvaksi luotu, on muuttunut vahvojen oikeudeksi. Kun rahoja kaikkeen ei enää ole, tarvitaan muutosta. Jostain syystä julkinen keskustelu ei keskity asiaan (lapsen etuun), vaan jokainen muutos koetaan heikennyksenä, oli se faktisesti sellainen tai ei.

Subjektiiviseen päivähoito-oikeuteen puuttuminen ei heikennä lapsen kasvua ja kehitystä. Lapsen etua on kuitenkin helppo käyttää tekosyynä raivolle, joka syntyy siitä, kun oma ammattiylpeys on koetuksella. 'Te puututte meidän ajamiin asioihin, teidän täytyy olla meitä vastaan, senkin pahikset!' kuulen liittojen lausuntojen rivien välistä.

En haluaisi uskoa, että lapsen edulla ratsastettaisiin ihan vain oppositiopolitiikanteon takia...

Subjektiivista (kokopäiväistä) päivähoito-oikeutta tärkeämpää minun mielestä on saada Suomi täyteen toimivia ja hyvinvoivia perheitä. Kasvatusvastuun tiedostavia perheitä. Joissa työllisyystilanteet vaihtelevat, ja päivähoidon tarve myös. Ja kunnilla on hyvät resurssit vastata noihin tarpeisiin.

Silloin lapsi ja perhe nähdään kokonaisuutena. Lapsen kehitys ei pääty kouluun menoon, tukea voidaan tarvita myös myöhemmin. Perhepalvelujen luukuttaminen ja avun sirpaloituminen on todellinen ongelma. 'Kyllä, tuossa on ongelma, mutta se ei kuulu meille!' tapauksia kuulee ihan liikaa.

Ehkä kodeilla pitäisi olla 'liitto', joka lobbaisi voimalla kaikkea sitä kasvatusta, jota siellä menestyksekkäästi tehdään. Kotiasiainvaltuutetun postia odotellessa.


*12.1.2016 Maria Kaisa Aulan kommentti oli ensimmäinen, jossa nähtiin lapsen tilanne koko perheen näkökulmasta. Ei siis ammattiliiton tai oppositiopolitiikan näkökulmasta.