maanantai 25. tammikuuta 2016

Itsehallinto ei synnytä veroeuroja. Vaikka synnytysosasto Oulaisissa säilyisikin.

Terveisiä pohjanmaalta. Pääsin seuraamaan, mitä keskusteltiin synnytysosaston kohtalosta Oulaskankaalla Oulaisissa.

Kuvaavaa koko prosessille oli kommentit, joiden sisältö oli: ”miksi meiltä aina viedään ja etelässä on kaikki”. Miten se jotenkin muistuttaa tätä itsehallintoaluetilannetta: pienet itsehallintoalueet pitää säilyttää, koska mitään ei voi viedä pois. Pieni on kaunista, paitsi uudella maalla, jossa vain suuri kelpaa.


Synnytysosaston jatkoa mietittäessä kriteeri oli synnytysten määrä. Piti olla tuhat vuodessa. Saatiin tuhat vuodessa. Sitten todettiin, että anestesia-lastentautien erikoislääkärien päivystys puuttuu. Korjattiin puute. Sitten päätettiin laajentaa OYSin (Oulussa) naistentautien osastoa, suljetaan Oulaskangas. Alueen asukkaat lähtivät liikkeelle. Haettiin lausunnot sairaalanylilääkäreiltä. Sitten sairaanhoitopiiri tekee päätöksen. Alueen asukkaiden mielipide – asiantuntijoiden mielipide- muut perustelut. Siinä marssijärjestys.

Terveydenhoidon laatu ei ole pääkriteeri, se on selvää, kun itsehallintoaluejakoa katsoo.

Optimaalisin tilanne jää kuitenkin tällä uudistuksella saavuttamatta. Se on se, että laadukas hoito yhdistyy alueen elinvoimaisuuteen.

Oulaskankaan synnytysosaston lähteminen tarkoittaisi sairaalan kuihtumista ja sitä myöten ammattikorkeakoulun lähtöä Oulaisista. Se näivettäisi koko kaupungin.

Itsehallintoaluesuunnitelmien ongelma on se, että ei kuntien elinkelpoisuus niitä kiinnosta. Niitä kiinnostaa soteasiat. Kouluasiat ja veroeurot kuuluvat muiden päänvaivaksi.

Käytännössä juuri ne veroeurot kuitenkin maksavat joka ikisen synnytyksen ja muut terveydenhuoltopalvelut. Optimitilanteessa synnytysosasto tuo terveydenhoidon yrityksiä alueelle. Syntyisi lasten lisäksi liikevaihtoa ja  työpaikkoja. Se vaatisi sen, että kunnissa katsotaan yli kuntarajojen.

Ja JOS se olisi mahdollista, synnytysosasto kannattaa säilyttää.

#oulainen #elinvoima #soteuudistus

torstai 21. tammikuuta 2016

Sosiaalialan hankinnoissa on keskityttävä tavoitteisiin

HS Vieraskynäkirjoitus 29.12.2015
 
Juuri aikaansaatu sote-uudistus lisää kuntalaisten valinnanvapautta tuomalla yksityisen ja kolmannen sektorin tuottamat sosiaali- ja terveyspalvelut jokaisen ulottuville. Valinnanvapauden pelätään kasvattavan sosiaali- ja terveydenhuollon menoja ennakoimattomasti. Tähän halutaan vaikuttaa määrittelemällä palveluille tiukat laatu- ja hintakriteerit. Laadun ja hinnan yhtenäistäminen on paikallaan monissa terveydenhoidon palveluissa. Se ei kuitenkaan ole paras vaihtoehto kaikissa sosiaalialan palveluissa. Laatukriteerien tarkka kirjoittaminen on mielletty kunnissa hyväksi tavaksi turvata palvelun laatu, oli tuottajana yksityinen tai julkinen toimija. Kriteereiden mukainen palvelu ei välttämättä kuitenkaan ole ”vaikuttavaa”. Palvelun vaikuttavuus tarkoittaa, että palvelu vastaa asiakkaan tarpeeseen täsmällisesti ja oikeaan aikaan.
Kuntalaisten tarpeet ovat hyvin yksilöllisiä. Esimerkiksi lastensuojelussa yksi lapsi tarvitsee keskustelua psykologin kanssa, toinen taas hyötyy enemmän sählyn pelaamisesta. Yhteistä molemmille on, että he tarvitsevat kuntouttavaa palvelua. Ongelma syntyy, jos kuntouttavan palvelun laatukriteerit määritellään etukäteen tiukasti. Siksi palvelua hankittaessa tulisikin tavoitella palvelun vaikuttavuutta, ei yksittäisiä toimenpiteitä.
 
Hinnan tiukan määrittelyn vaarana taas on, että kunnissa hankitaan halvinta. Kustannustehokkain palvelu on usein perinteinen ja moneen kertaan testattu. Mikään ei kannusta kehittämään palvelua, eikä kehittämiseen ole yleensä edes mahdollisuutta. Kuitenkin juuri jatkuva kehittäminen tekee palvelusta joustavampaa ja kustannustehokkaampaa.
 
Siinä vaiheessa, kun palvelua kilpailutetaan, sitä ei ole vielä tuotettu. Tarjouskilpailussa kilpailutetaan lupaus tuotteesta ja sen tasosta. Sopimuskauden aikaisella seurannalla voidaan todeta, vastaavatko palvelu ja sen taso lupausta.nKun kuluttaja ostaa virheellisen tuotteen, hän reagoi reklamoimalla tai vaihtamalla yritystä. Sosiaalialan palveluissa asiakas ei välttämättä voi vaihtaa palveluntuottajaa. Reklamaatioitakaan ei aina synny, koska asiakkailta ei voida edellyttää perehtymistä laajoihin palvelun sisällön kuvauksiin ja sopimuksiin. Sopimuksen seuranta on kuitenkin keino lisätä palvelun vaikuttavuutta. Kun seurannassa keskitytään mittaamaan yksittäisten toimenpiteiden sijaan tavoitteiden toteutumista, palveluntuottajalla on mahdollisuus kehittää uusia keinoja ja toimintatapoja.
 
Keväällä 2015 kilpailutetut Espoon, Vantaan ja Kauniaisten lastensuojelun sijaishuollon palvelut ovat hyvä esimerkki tavoitteiden seuraamisesta. Palvelujen vaikuttavuutta mitataan lapsen henkilökohtaisten tavoitteiden saavuttamisella. Esimerkiksi perhetyön onnistuminen, koulunkäynnin sujuminen ja luvattomien poissaolojen seuraaminen mittaavat lastensuojelun palvelun vaikuttavuutta.
Keinoja koulunkäynnin tukemiseen on lukuisia. Näin jokaiselle lapselle voidaan löytää erilainen tukimuoto. Myös onnistumiset ovat erilaisia: toiselle lapselle pienikin askel voi olla merkittävä. Nämä seikat otetaan huomioon vaikuttavuuden mittaamisessa.
 

Julkisissa hankinnoissa tavoitellaan palvelua, joka vastaa asiakkaan tarpeeseen mahdollisimman hyvin. Tarkoilla laatukriteereillä ei saavuteta palvelujen joustavuutta.

 
Julkisissa hankinnoissa tavoitellaan palvelua, joka vastaa asiakkaan tarpeeseen mahdollisimman hyvin. Tarkoilla laatukriteereillä ei saavuteta palvelujen joustavuutta. Hinnan korostaminen ei kannusta innovatiivisuuteen. Uusi hankintalakiluonnos tunnistaa nämä ongelmat. Laki mahdollistaa tilaajan ja tuottajan kumppanuuden jo palvelua suunniteltaessa. Tilaajan määrittelemään tarpeeseen, johon markkinoilla ei ole vielä tuotetta, voidaan hakea sekä ratkaisua että toteuttajaa. Tällöin tilaajan ja tuottajan yhteistyö alkaa jo tuotekehitysvaiheessa. Se madaltaa innovaatioiden kaupallistamisen kynnystä. Sosiaali- ja terveydenhuollon palvelujen hankinnoissa tulisi keskittyä keinojen sijaan tavoitteisiin. Tämä mahdollistaa palvelujen kehittämisen ja innovoinnin mutta vaatii palvelun tilaajalta ja tuottajalta yhteistyötä sekä ennen sopimuksen tekemistä että sopimuksen aikana.
 
Sote-uudistuksen jälkeen palveluntuottajien määrä Suomessa kasvaa. Kaikkien alan toimijoiden kesken tarvitaan nyt yhteistyötä enemmän kuin koskaan.
 
Marilla Kortesalmi ja Maria Röykkä
Kortesalmi on liiketalouden lehtori Laurea-ammattikorkeakoulussa. Röykkä on hankintalakimies.

tiistai 12. tammikuuta 2016

Varhaiskasvatusta objektiivisesti


                           [täältä]

Subjektiivinen päivähoito-oikeus poistuu.

Käyty keskustelu on lähestulkoon* hukannut pointin; lapsen edun. Toimiva ja hyvinvoinva perhe on lapsen etu.

Päivähoito aikoinaan luotiin, kun kaupungissa asuvat perheet tarvitsivat kaksi elättäjää ja sukulaiset olivat kaukana. Vanhemmat tarvitsivat lapselle hoitoa työssäkäynnin ajaksi. Sitten nähtiin, että ammattilaisten antamalla hoidolla oli positiivinen vaikutus lapsen kehittymiselle. Vanhempien oikeutta saada lapselle hoitoa täydennettiin lasten oikeudella saada ammattimaista varhaiskasvatusta.  Laki varhaiskasvatuksesta on niinkin tuore kuin syksyltä 2015.

Sitten vaihtui hallitus ja rajoitettiin subjektiivista päivähoito-oikeutta. Siis lapsen oikeutta olla hoidossa, käytännössä vanhempien oikeutta saada lapselle hoitoa, vaikka sitten 10 tuntia päivässä viitenä päivänä viikossa, riippumatta siitä, mitä lapsen vanhemmat tekivät.

(Jos lapsilta kysyttäisiin, haluavatko he olla hoidossa 10 tuntia joka ikinen arkipäivä, harva haluaisi.)

Syksyllä käydyssä keskustelussa voisi päätellä, että vain päivähoidossa lapsi kasvaa ja kehittyy. Ilman päivähoitoa lapsi syrjäytyy. Niinkö? Varhaiskasvatuksesta hyötyy suuri osa lapsista. Tämän takia siihen on subjektiivinen oikeus 20 viikkotuntia säilyy jokaisella lapsella. Mutta tarvitseeko lapsi päiväunet päiväkodin sängyssä? Onko päiväkodin pihalla ulkoilu yhtä virikkeellistä kuin vanhempien kanssa lähimetsässä?

Kokopäivähoidon oikeus poistuu vanhemmilta, jotka ovat kotona. Töiden loppuessa ja uusia haettaessa tilanne hoidon tarve määräytyy lapsen tarpeen mukaan. Mutta jos vanhempi on kotona hoitassa nuorempaa sisarusta, isompi sisarus jää kotiin myös.

Kotona. Vanhempien hoidossa.

On erikoista, että kukaan ei kritisoi kodin ja vanhempien merkitystä 1-9 kk ikäiselle lapselle. Kukaan ei kanna huolta siitä, että he ovat kotona (!!) vanhemman hoidossa (!!). Kun lapsi täyttää 10 kk, syrjäytymiskierre on valmis JOS lapsi ei pääse päiväkotiin koko päiväksi. No ei.

On myös erikoista, että kotihoidontuella hoidettavista lapsista kukaan ei mainiste mitään. Esimerkiksi Vantaalla heitä on kymmenen kertaa enemmän (3000) kuin subjektiivisen oikeuden rajoituksen piirissä olevia. Osa näistä lapsista on yksityisissä päiväkodeissa. Mutta osaa hoidetaan kotona. (!!) Lapsiasianvaltuutettu Tuomas Kurttila on huolissaan perhevapaalla olevien vanhempien kotiin jäävista lapsista, mutta ei mainitsekaan kotihoidon tuella kotona hoidettavista lapsista .

Eli koti lapsella on huono vaihtoehto, jos hoitajana on oma vanhempi? No ei.

Koko suomalaisen hyvinvointipalvelun ongelma on se, että se, mikä on aikoinaan heikoille turvaksi luotu, on muuttunut vahvojen oikeudeksi. Kun rahoja kaikkeen ei enää ole, tarvitaan muutosta. Jostain syystä julkinen keskustelu ei keskity asiaan (lapsen etuun), vaan jokainen muutos koetaan heikennyksenä, oli se faktisesti sellainen tai ei.

Subjektiiviseen päivähoito-oikeuteen puuttuminen ei heikennä lapsen kasvua ja kehitystä. Lapsen etua on kuitenkin helppo käyttää tekosyynä raivolle, joka syntyy siitä, kun oma ammattiylpeys on koetuksella. 'Te puututte meidän ajamiin asioihin, teidän täytyy olla meitä vastaan, senkin pahikset!' kuulen liittojen lausuntojen rivien välistä.

En haluaisi uskoa, että lapsen edulla ratsastettaisiin ihan vain oppositiopolitiikanteon takia...

Subjektiivista (kokopäiväistä) päivähoito-oikeutta tärkeämpää minun mielestä on saada Suomi täyteen toimivia ja hyvinvoivia perheitä. Kasvatusvastuun tiedostavia perheitä. Joissa työllisyystilanteet vaihtelevat, ja päivähoidon tarve myös. Ja kunnilla on hyvät resurssit vastata noihin tarpeisiin.

Silloin lapsi ja perhe nähdään kokonaisuutena. Lapsen kehitys ei pääty kouluun menoon, tukea voidaan tarvita myös myöhemmin. Perhepalvelujen luukuttaminen ja avun sirpaloituminen on todellinen ongelma. 'Kyllä, tuossa on ongelma, mutta se ei kuulu meille!' tapauksia kuulee ihan liikaa.

Ehkä kodeilla pitäisi olla 'liitto', joka lobbaisi voimalla kaikkea sitä kasvatusta, jota siellä menestyksekkäästi tehdään. Kotiasiainvaltuutetun postia odotellessa.


*12.1.2016 Maria Kaisa Aulan kommentti oli ensimmäinen, jossa nähtiin lapsen tilanne koko perheen näkökulmasta. Ei siis ammattiliiton tai oppositiopolitiikan näkökulmasta.