perjantai 30. joulukuuta 2016

Mitä päätettiin: pysäköintimaksut tulevat


 
Tässä oli ennen (ilmainen) parkkipaikka. Kohta korkea kerrostalo.


Marraskuussa valtuusto päätti selvittää, miten ensin Tikkurilan, sitten muiden vantaalaisten keskustojen pysäköinnin voi muuttaa maksulliseksi - ensimmäinen tunti ilmaisena.

Kukapa pysäköinnistä haluaisi maksaa ja ilmaisesta pysäköinnistä luopua.

Mutta.

Suurten kaupunkien keskustassa ei missään pysäköidä ilmaiseksi. Nopeakin visiitti Stokkalle maksaa paljon. Jos auton jättää parkkiin työpäivän ajaksi, se maksaa kymppejä. Kuukausikortillakin paljon. Miten Tikkurilassa pysäköinti voisi siis olla ilmaista?

Ei voikaan. Tikkurilan, Korson, Myyrmäen ja Hakunilan keskustan maa-alueet tarvitaan asuntorakentamiseen, ei autojen parkkeeraukseen. Asukastiheys tuo asiakkaita kauppoihin ja käyttäjiä palveluihin. Keskimääräinen asukastiheys on Vantaalla 900 asukasta / m2, Helsingissä 3000 as. / m2. Asukastiheyttä pitää nostaa siis moninkertaisesti, erityisesti keskustoissa.

Helsingin kantakaupungissa asukastiheys on 9 000 asukasta / m2. Sillä määrällä asukkaita syntyy kivijalkaan kukkakauppoja ja ravintoloita. Kantakaupungissa ei ole Tikkurilan kirjaston takana olevia laajoja parkkialueita, vaan kaikki tila on rakennettu. Rakentaminen tuo ihmisiä. Ihmiset tuovat liikkeitä. Rakentaminen vie parkkipaikkoja. Ne kaivetaan maan alle tai katukerroksen päälle. Molemmat maksavat, minkä takia myös parkkipaikat maksavat.

Maksuton pysäköinti (ja keskustat täynnä tyhjiä seisovia autoja) vai maksullinen pysäköinti (ja keskustat täynnä asuntoja, liikekiinteistöjä ja työpaikkoja)?

Mieluummin työpaikat.

Erinomainen graafi sitä, missä työpaikat sijaitsevat Helsinki / Espoo; siellä, missä ihmisiä on tiiviisti.

 

tiistai 27. joulukuuta 2016

Joulu ilman nettiä



Elisan joululahja meille ja leppäkorpisille perheille: nettiyhteys oli poikki koko joulun.

Yhtäkkiä kaikki lapset olivat kerääntyneet olohuoneeseen ja lukivat joululahjojaan. Muutaman tunnin jälkeen kaikki olivat innokkaita pelaamaan jotain. Ei Candy Crushia tai Clash Royalia vaan lautapeliä. Ja toista. Ja kolmatta. Monopoli jäi välistä. Kaninloikkaa ja Aliasta pelasimme useamman kerran.

Mitä tehtiin ennen digitaalisesti siirtyvää kommunikointia ja liikkuvaa kuvaa?

Lojuttiin ja luettiin ja pelattiin.

Tai istuttiin olohuoneessa ja juteltiin. Tuijotettiin mummolan kelloa, jonka heiluri liikkui niin hitaasti puolelta toiselle. Puolen tunnin välein kuuluvaa helähdystä odotettiin jännittyneenä. Kahden tunnin päästä vanhemmat nousivat ylös ja totesivat 'ei mutta, mehän ollaan viivytty teillä jo pitkälle iltaan. Nyt lapset vessaan ja autoon.' Sitten istuttiin autossa kylki kyljessä pimenevässä talvi-illassa ja nuokuttiin toisia vasten ja mutusteltiin mummolasta matkalle mukaan saatuja eväitä.

Jouluna syömisen sanotaan olevan isossa roolissa. Ei ollenkaan. Syöminen on tekosyy kiireettömälle yhdessäololle ja keskustelulle. Hitaasti syöminen ja nopeasti argumentointi on edelleen tarpeellisia taitoja.

Ja aina tarvitaan kohteliaita tapoja vaihtaa puheenaihetta. Jos pöydässä on muutama fysiikasta kiinnostunutta keskustelijaa, lopputulos on yhtä karu kuin että siinä istuu muutama politiikasta kiinnostunutta.

'Hei, why couldn't skeleton join the party? He had no body to go with.'

Toimii.

torstai 8. joulukuuta 2016

Kivistä ja katedraaleista



[Nälkäinen tenttivalvoja iloitsi Korson seurakunnan jakamista piparkakuista ]

Itsenäisyyspäivänä julkaistiin uusimmat PISA -tulokset. Suomi oli jälleen parhaimmistoa, vaikkakaan ei enää paras. Tytöt olivat parempia kuin pojat, pääkaupunkiseutu parempi kuin Länsi-Suomi.  Vanhempien koulutustausta vaikuttaa, erityisesti poikiin.

Länsi-Suomalaisten poikien heikkoa tulosta selitettiin mm. tulevaisuusnäkymien puutteella, joka vaikuttaa asenteisiin - motivaatioon - oppimiseen. Miksi opiskella, jos ei kuitenkaan työllisty?


Aina välillä käyn opiskelijoiden kanssa miksi -keskusteluja. Miksi kieliä? Fotosoppausta?  Miksi 400 kyselyä? Miksi lähdeviittaukset? Pitää selittää ja kuvailla sitä tulevaisuutta, joka opiskelijoille avautuu näiden tietojen ja taitojen avulla.

Kun tietää, millaista katedraalia rakennetaan, kiviä jaksaa hakata. Tavoite motivoi.
 
Olin torstaina valvomassa tenttiä. Hommahan on suhteellisen tylsä, ja yritinkin siirtää takaseinän tuijottelun toiselle asteelle. 'Tässä sitä istutaan, kun opiskelijat oppivat kehittämishaluisiksi ja -kykysiksi ammattilaisiksi ja rakentavat Vantaata ja Suomea ja maailmaa taidoillaan ja veroillaan'.  Ei pelkkää tenttivalvontaa vuorolistan mukaan, vaan Suomen tulevaisuuden rakentamista.

 Viimeinen tenttijä halusi jäädä juttelemaan. Hän oli tehnyt kypsyysnäytteen, viimeisen suorituksen omissa opinnoissaan. Haikealta tuntui jättää tenttiminen taakse. Vaikka oli jo täysipäiväisesti töissä kehittämishaluisena veroja maksavana sairaanhoitajana.

Katedraali on sitä helpompi nähdä, mitä pidemmällä sen rakentaminen on. 

Tästä syystä vanhempien koulutustausta tuottaa opiskelumotivaatiota ja oppimista. Kiven hakkaamiseen on helpompi motivoida, kun koulutuksen merkitys näkyy joka päivä jokaisessa käänteessä. Peruskouluikäiselle se on vaikeaa ilman vanhempia. Ammattikorkeakululaisia on helpompi motivoida; työelämä häämöttää jo niin lähellä, vain parin kivikerroksen päässä. 

Voiko yhteiskunta, koulu lähinnä, paikata vanhempien jättämää motivointiaukkoa? Kyllä ja ei. 

Koulujen väliset erot Suomessa ovat hyvin pienet. Länsi-Suomessa annettu opetus on yhtä laadukasta kuin pääkaupunkiseudullakin, silti oppimistuloksissa on eroa. Eron takana on siis joku muu kuin opetus. 

Toisaalta vanhempien matala koulutustausta ja alueellinen rasite kohdistuu yhtä paljon tyttöihin kuin poikiinkin. Miten on mahdollista, että tytöt pinnistelevät poikia parempiin tuloksiin samoista taustoista? Eron takana täytyy olla siis joku muu kuin tausta.

Keinoja haetaan ilmiöpohjaisesta oppimisesta, yrityskylästä, liikunnan määrän lisäämisestä koulupäivään. Keinoja pitäisi hakea myös siitä, että vanhemmat, me kaikki, näemme koulutuksen arvon ja hyödyn.