maanantai 16. tammikuuta 2017

Bauman, kuluttaminen ja kuluttamisen ymmärtäminen



[tämä ämpäri on steitmentti suomalaisen työn puolesta, koska ilmaisia ämpäreitä ei ole]

Zygmunt Bauman on kuollut. 

Bauman oli yksi niistä teoreetikoista, jotka jäi yliopistosta mieleen, niin usein niitä tuli siteerattua. Bauman, Giddens, Berger ja Luckmann. Piti vain muistaa, kuka puhui todellisuuden sosiaalisuudesta ja kuka sosiologian todellisuudesta.

Baumanin käsitys ymmärryksestä halkaisee atomin. "Oletamme, että jokaisen meitä miellyttävän tapahtuman takaa löytyy jonkun hyvä tahto, ja jokaisen epämiellyttävän asian selitämme jonkun pahoilla aikeilla. Meidän on vaikea hyväksyä ajatusta, että jokin tilanne ei aiheutunutkaan jonkun tietyn 'tuntemattoman' aikomuksellisesta toiminnasta, emmekä kovin helposti luovu näkemyksestämme, että epätoivottu tilanne voitaisiin korjata, jos vain joku jossakin sitä haluaisi ja ryhtyisi toimeen." (1997, 22.)

Näkikö Bauman tosiaan jo tulloin, mitä maailmassa tapahtuu nykyisin tapahtuu?   Trump, koska 'se joku, joka ryhtyy toimeen'. Brexit, koska EU 'epämiellyttävä asia pahoilla aikeilla'.  Robotisaatio;  jossakin joku sitä haluaa - robotisaatioon varautuminen; jossakin joku sitä ei vain halua tehdä.

Sittemmin Bauman tuli kuuluisaksi kuvaamalla kuluttamisen identioitumista. Sen sijaan, että määrittelisimme, keitä olemme kiinteiden elementtien kuten sukupuolen, iän, ammatin tai aseman perusteella, identiteettimme muuttuu notkeasti ja koko ajan liikkuen. Käsilaukku muokkaa identiteettiä, samoin automerkki. Ja ensi viikolla Vuitton voi vaihtua Fjällräveniin.

Mielenkiintoinen havainto Baumanilta oli, että yhteiskunnallisessa keskustelussa yksilö ei näyttäydy ihmisenä tai kansalaisena vaan kuluttajana. Sellaisetkin, jotka leimallisesti eivät kuluta, määritellään kuluttamisen kautta olemaan antikuluttajia.

Baumanille kuluttaminen oli massojen toimintaa, jolla ihmiset  paradoksaalisesti pyrkivät yksilöitymään.  Tällöin liike on yhtäaikaisesti kohti jotakin  ja pois jostakin. Ilmaisten ämpäreiden haku - järkevä kuluttaja ottaa ilmaisen ämpärin ja hölmö kuluttaja jää kotiin. Pois hölmöys ja mars Tokmannille.

Tuo kuluttamisen intentionaalisuus on helposti todennettavissa ihan omassakin elämässä. Intentioita tosin ei ole yhtä, niitä on jokaisessa päätöksessä lukuisia.

Ämpäreitä hakeneet eivät ainoastaan halunneet ilmaista ämpäriä. He halusivat (olettaisin) nähdä, kuka muu olisi fiksu ämpärin hakija, ja uskoivat kaupasta löytyvän jotain muutakin heille tarpeellista yhtä edullisella hinta - hyöty -suhteella.

Jotain Tokmannin liiketoimintastrategian onnistumisesta kertoo se, että ilmaiset ämpärit on copycat Stockmannin Hulluista päivistä. Maksimaalisella hinta-hyöty -suhteella brändätty massojenliikuttamistapahtuma. Ämpäri näyttää iskevän nykyisin paremmin kuin merkkitavarat.

Mitä se kertoo meidän (kuluttajamassan) identiteetistä...

Siinä missä Bauman 1990 uskoi vielä tieteen tinkimättömän todistamisen ja argumentoinnin tuottamaan totuuteen, kymmenen vuotta myöhemmin hän näki totuuden pirstaloituneen eri asiantuntijoiden - tai sellaisina esiintyvien - mukaan. Tästä syntyvä epävarmuus loisi turhautumista, jolloin ihmiset eivät toiminnassaan suuntaudu toiveikkuutteen vaan purkavat ahdistustaan.

Jälleen kerran atomi halki.

Investointien niukkuus. Poliittisen päätöksenteon epävarmuus. Hillittömät somereaktiot.

Lohdullista on, että koska Bauman ymmärsi tämän jo 16 vuotta sitten, tästä vuodesta tuskin tulee demagogista dystopiaa.

Lähteet
Bauman, Zygmunt (1990). Thinking Sociologically. Suom. (1997). Sosiologinen ajattelu.
Bauman, Zygmunt (2002). Notkea moderni.

torstai 5. tammikuuta 2017

Sipilöinnistä pekkarointiin





Postikärryn matkassa sananvapauden ja infran pyhä liitto
[photocredit]

Kuinka kauan pekkarointia kesti, ennen kuin pekkarointi verbinä vakiintui?

Minkä tulkinnan tulee sana sipilöinti saamaan? Se voisi olla kunnianhimoisten rakenneuudistusten määrätietoinen eteenpäinvieminen poliittisessa ristivedossa.

Todennäköisesti sipilöidä tulee kuitenkin tarkoittamaan turhautunutta kommentointia tilanteessa, jossa ei kannattaisi sanoa mitään. Aika näytää, kumpi tulkinta vakiintuu. Mielenkiintoista myös nähdä, kuinka kauan vakiintumiseen kuluu aikaa.

Sipilöinnin alle on joka tapauksessa jäänyt, mistä oikein oli kyse. Olisiko multimiljonääri, joka toimii pääministerin minuuttiaikataululla, todellakin vaivautunut veivaamaan päätöksiä monen hankintaportaan läpi siten, että kaukainen serkku voisi jotenkin hyötyä? Tyhmää on lähinnä olla näkemättä puolueettomuuden vaatimuksen ehdottomuus ja asian kiinnostavuus muille. Pekkarointi on levittänyt epäilyn harmaan pilven kaiken poliittisen päätöksenteon ylle vielä vuosikymmeniksi eteenpäin.

Sipilä niittää sitä, mitä Pekkarinen on kylvänyt.

Median toiminta sen sijaan on tekopyhää. Sananvapaus on yksi median ulottuvuus ja julkinen ajojahti klikkausten toivossa on toinen ulottuvuus. Ensimmäisen varjolla vaaditaan oikeutta jälkimmäiselle.

Sananvapaus ja neljännen mahdin idealismi ei juurikaan journalismia ohjaa. Ne asettavat toiminnalle reunaehdot, eivät tavoitetta.

Anne Moilanen, itsekin monessa kohussa mukana ollut journalisti, tutki asiaa vertailemalla poliittisia skandaaleja Isossa-Britanniassa ja Suomessa. Poliittisia skandaaleja halutaan; niistä toimittaja saa lisää liksaa, julkisuutta, mainetta ja kunniaa. Skandaaliuutisoinnin tavoitteena on päänahkojen metsästys; jonkun täytyy erota.

Vasemmalle kallistuneen journalistin suurin haave on, jos oikealle kallistunut poliitikko joutuu eroamaan. Tai koko hallitus. (!)

Skandaalijournalismista on pieni matka populismiin ja siitä taas vain pieni askel valeuutisointiin. Skandaalijournalismi on luistelua erittäin liukkaalla ja kaltevalla pinnalla. Yksittäisen poliitikon ero ei ole pahin mahdollinen seuraus. Skandaalijournalismi rapauttaa uskoa demokraattiseen päätöksentekoon ja lopulta myös itseensä sananvapauden ja neljännen vallan edustajana.

Ehkä sipilöinti tuleekin tarkoittamaan tätä: reagointia tarkoitushakuiseen poliittiseen uutisointiin, jossa kafkamaisesti tuomio on jaettu ilman syytettä tai kuulemisia.