Kivistä ja katedraaleista

[Nälkäinen tenttivalvoja iloitsi Korson seurakunnan jakamista piparkakuista ]

Itsenäisyyspäivänä julkaistiin uusimmat PISA -tulokset. Suomi oli jälleen parhaimmistoa, vaikkakaan ei enää paras. Tytöt olivat parempia kuin pojat, pääkaupunkiseutu parempi kuin Länsi-Suomi.  Vanhempien koulutustausta vaikuttaa, erityisesti poikiin.

Länsi-Suomalaisten poikien heikkoa tulosta selitettiin mm. tulevaisuusnäkymien puutteella, joka vaikuttaa asenteisiin - motivaatioon - oppimiseen. Miksi opiskella, jos ei kuitenkaan työllisty?

Aina välillä käyn opiskelijoiden kanssa miksi -keskusteluja. Miksi kieliä? Fotosoppausta?  Miksi 400 kyselyä? Miksi lähdeviittaukset? Pitää selittää ja kuvailla sitä tulevaisuutta, joka opiskelijoille avautuu näiden tietojen ja taitojen avulla.

Kun tietää, millaista katedraalia rakennetaan, kiviä jaksaa hakata. Tavoite motivoi.
 
Olin torstaina valvomassa tenttiä. Hommahan on suhteellisen tylsä, ja yritinkin siirtää takaseinän tuijottelun toiselle asteelle. 'Tässä sitä istutaan, kun opiskelijat oppivat kehittämishaluisiksi ja -kykysiksi ammattilaisiksi ja rakentavat Vantaata ja Suomea ja maailmaa taidoillaan ja veroillaan'.  Ei pelkkää tenttivalvontaa vuorolistan mukaan, vaan Suomen tulevaisuuden rakentamista.

 Viimeinen tenttijä halusi jäädä juttelemaan. Hän oli tehnyt kypsyysnäytteen, viimeisen suorituksen omissa opinnoissaan. Haikealta tuntui jättää tenttiminen taakse. Vaikka oli jo täysipäiväisesti töissä kehittämishaluisena veroja maksavana sairaanhoitajana.

Katedraali on sitä helpompi nähdä, mitä pidemmällä sen rakentaminen on. 

Tästä syystä vanhempien koulutustausta tuottaa opiskelumotivaatiota ja oppimista. Kiven hakkaamiseen on helpompi motivoida, kun koulutuksen merkitys näkyy joka päivä jokaisessa käänteessä. Peruskouluikäiselle se on vaikeaa ilman vanhempia. Ammattikorkeakululaisia on helpompi motivoida; työelämä häämöttää jo niin lähellä, vain parin kivikerroksen päässä. 

Voiko yhteiskunta, koulu lähinnä, paikata vanhempien jättämää motivointiaukkoa? Kyllä ja ei. 

Koulujen väliset erot Suomessa ovat hyvin pienet. Länsi-Suomessa annettu opetus on yhtä laadukasta kuin pääkaupunkiseudullakin, silti oppimistuloksissa on eroa. Eron takana on siis joku muu kuin opetus. 

Toisaalta vanhempien matala koulutustausta ja alueellinen rasite kohdistuu yhtä paljon tyttöihin kuin poikiinkin. Miten on mahdollista, että tytöt pinnistelevät poikia parempiin tuloksiin samoista taustoista? Eron takana täytyy olla siis joku muu kuin tausta.

Keinoja haetaan ilmiöpohjaisesta oppimisesta, yrityskylästä, liikunnan määrän lisäämisestä koulupäivään. Keinoja pitäisi hakea myös siitä, että vanhemmat, me kaikki, näemme koulutuksen arvon ja hyödyn.

Kuuluvatko vanupuikot Airbnb majoitusmaksuun

´

'Värikästä' sanoi majoittaja tästä huoneesta.

Naapuriapu, kyllä. Yöpaikka kavereille ja kyyti lentokentälle, kyllä.

Nämä perustuvat toimijoiden molemminpuoliseen tuntemiseen.

Mutta kuka majoittaa sohvalleen täysin tuntemattoman muukalaisen? Moni. Netin kautta tuntemattomista on tullut tuttuja. Välikätenä toimivat toiset tuntemattomat, jotka suosittelevat ja kuvailevat käyttämiään palveluja.

Airbnb ottaa tyhjänä ja käyttämättömänä olevat tilat käyttöön mahdollistamalla yksittäisten ihmisten majoittamisen. Tämä on jakamistaloutta, sharing economy. Vastakohtana ilmeisesti sille, että vapaassa markkinataloudessa ei jaeta vaan tuotetaan arvonlisää rahasuoritetta vastaan. Airbnb liikuttaa rahaa yksityiseltä yksityiselle, ei kukaan ilmaiseksi anna muiden käyttöön uima-allashuvilaansa tyynenmeren rannalla.

Yövyin Airbnb -huoneessa Århusissa Tanskassa. Kokemus oli mielenkiintoinen.

Miten tervehditään ihmistä, joka kutsuu sinut kotiinsa rahaa vastaan? Toivotetaanko hänelle hyviä öitä? Onko pakko syödä aamupala, jos sellaista ylimääräisenä tarjotaan todeten, että 'ihan itse leivoin sämpylät'? Pitääkö hänelle kertoa, mihin aikaan aikoo illalla kotiutua?

Asetelmahan näissä on sinänsä vierasystävällinen: majoittaja on riippuvaisempi kiittävistä kommenteista kuin vierailija. Tämän vuoksi majoittajat ilmeisesti ovat ylitsevuotavan ystävällisiä. Tai sitten ylitsevuotavan ystävälliset ihmiset vain majoittavat vento vieraita muita useammin.

Sain käyttööni 15m2 huoneen, jossa oli sänky, pöytä, tuoli, kaappitilaa ja liinavaatteet. Lisäksi sain käyttää kylpyhuonetta,keittiötä ja olohuonetta niin halutessani. Vain kylpyhuonetta halusin.

Isäntä oli ystävällinen entinen hippi, joka elätti itsensä ja lasten äidin luona asuvat lapset tauluja maalaamalla.

Ensimmäisen yön pimeinä tunteina totesin, että uskoni ihmisyyteen on ohut. Se on niin ohut, että raahasin tuolin oven eteen: ainakin heräisin, jos ovi avataan.

Mitään ei tietenkään tapahtunut. Viimeisenä aamuna sain kyydin lentokentälle vievän bussilinjan varteen.

Hotellissa respa ei ottaisi omaan autoaan ja kuskaisi vierasta pari kilometria vasempaan.

Airbnb on hyvä, nopea ja halpa. Se tuo väriä ja paikallisväriä majoittumiseen. Se hyödyntää tyhjää ja ylimääräistä tilaa. Mutta valitettavasti kansantaloutta yöpyminen ei parantanut. Isäntä maalaili ja pelaili nettipokeria. Ammattimainen hotelli olisi jyvittänyt minun yöpymisestä osan siivoojalle, keittiöhenkilökunnalle, respalle ja hallinnolle. Yrityksissä raha kiertää, osa kierrosta menee veroihin. Nettipokerissa verottaja jää nuolemaan näppejään vaikka airbnb -tulot verottajalle ilmoitetaankin. 

Århusissa kyllä kannattaa käydä.

Siellä voi näppärästi pyörällä siirtyä museosta toiseen, antiikin ihmeistä moderniin taiteeseen.

Arvoa ja arvaamattomuutta

[täältä]

Mieheni äiti on kertonut monta kertaa, miten hän ensi kertaa anoppilaan mennessään kuuli tulevalta appiukoltaan: 'tunne oma arvosi, anna arvo muillekin'. Meille miniöille se olleen lausuttu neuvon ja ohjeen hengessä.

Huomionarvoista on järjestys: itselle - muille. Vähän sama kuin lentokoneen happinaamareissa: itselle - lapselle. Mutta osaammeko me arvostaa itseämme?

Yritys sulkee toimipisteen ja työntekijät siirtyvät 10 km päähän. Toiminta on yrityksen strategian mukainen, mutta työntekijät kokevat, että heidän tekemistään ei arvosteta. Paha olo puretaan epäkohtien metsästyksenä ja luottamusmiehet istuvat neuvotteluissa aamusta iltaan.

Valvira sulkee synnytyssairaalan, kun vastasyntyneiden päivystystä ei voi järjestää ja erikoishoitoa vaativat vauvat joudutaan kiidättämään Ouluun. Henkilökunta kommentoi: 'kätilöt ja lastenhoitajat tuntevat itsensä puoskareiksi ja pienen sairaalan surkeiksi kätilöiksi.'

Kilpailukykysopimus lisää päivittäistä työaikaa 6 minuuttia. Vasemmistoliiton uusi puheenjohtaja sympatiseeraa työntekijöitä, jotka joutuvat sinnittelemään. Töissä. Joka päivä 6 minuuttia enemmän. Sinnittelemään.

Meidän omanarvontuntomme on kovin heppoisissa käsissä. Kun ympäristö muuttuu, tunnemme itsemme arvottomiksi.

Ei ammattitaito miksikään muutu, vaikka työtä tehdään toisessa paikassa. Hyvä kätilö on hyvä kätilö, vaikka sairaalasta ei löydy päivystävää mahakirurgia. Työnteko ei ole sinnittelyä. Työpaikka on useimmille oman valinnan kohde ja useimmat meistä viihtyvät töissä. Kuusi minuuttia on lyhyt aika.

Meillä on ruokaa, terveyttä ja turvaa. Yleisesti ottaen voimme kouluttautua haluamaamme työhön. Meillä on yrittämisen, kokoontumisen ja rikastumisen vapaus. Miten meidän omanarvontunnostamme tuli huojuva torni, joka rakentuu ulkoisille rakenteille ja sortuu kun pikkuisen tuulee?

Ehkä meillä on liikaa mahdollisuuksia. Emme enää tiedä, mitä haluamme. Meidän ei tarvitsekaan    tietää mitä olemme, kun voimme aina olla jotain muutakin.

Ehkä toteutamme itseämme ottamalla kantaa nopeatempoisiin ilmiöihin. Nopea reaktio, nopea hype, nopea serotoniini.

Ehkä meidän pitäisi käyttää kuusi minuuttia päivässä sen miettimiseen, mitä minä olen, mikä minulle on tärkeää ja miten annan sille arvon ja miten kerron muille arvostavani heitä.

#selfesteem #paradigm #uskoitseen #arvomuille #kiky

Sosiaalialan hankinnoissa on keskityttävä tavoitteisiin

HS Vieraskynäkirjoitus 29.12.2015

 

Juuri aikaansaatu sote-uudistus lisää kuntalaisten valinnanvapautta tuomalla yksityisen ja kolmannen sektorin tuottamat sosiaali- ja terveyspalvelut jokaisen ulottuville. Valinnanvapauden pelätään kasvattavan sosiaali- ja terveydenhuollon menoja ennakoimattomasti. Tähän halutaan vaikuttaa määrittelemällä palveluille tiukat laatu- ja hintakriteerit. Laadun ja hinnan yhtenäistäminen on paikallaan monissa terveydenhoidon palveluissa. Se ei kuitenkaan ole paras vaihtoehto kaikissa sosiaalialan palveluissa. Laatukriteerien tarkka kirjoittaminen on mielletty kunnissa hyväksi tavaksi turvata palvelun laatu, oli tuottajana yksityinen tai julkinen toimija. Kriteereiden mukainen palvelu ei välttämättä kuitenkaan ole ”vaikuttavaa”. Palvelun vaikuttavuus tarkoittaa, että palvelu vastaa asiakkaan tarpeeseen täsmällisesti ja oikeaan aikaan.

Kuntalaisten tarpeet ovat hyvin yksilöllisiä. Esimerkiksi lastensuojelussa yksi lapsi tarvitsee keskustelua psykologin kanssa, toinen taas hyötyy enemmän sählyn pelaamisesta. Yhteistä molemmille on, että he tarvitsevat kuntouttavaa palvelua. Ongelma syntyy, jos kuntouttavan palvelun laatukriteerit määritellään etukäteen tiukasti. Siksi palvelua hankittaessa tulisikin tavoitella palvelun vaikuttavuutta, ei yksittäisiä toimenpiteitä.

 

Hinnan tiukan määrittelyn vaarana taas on, että kunnissa hankitaan halvinta. Kustannustehokkain palvelu on usein perinteinen ja moneen kertaan testattu. Mikään ei kannusta kehittämään palvelua, eikä kehittämiseen ole yleensä edes mahdollisuutta. Kuitenkin juuri jatkuva kehittäminen tekee palvelusta joustavampaa ja kustannustehokkaampaa.

 

Siinä vaiheessa, kun palvelua kilpailutetaan, sitä ei ole vielä tuotettu. Tarjouskilpailussa kilpailutetaan lupaus tuotteesta ja sen tasosta. Sopimuskauden aikaisella seurannalla voidaan todeta, vastaavatko palvelu ja sen taso lupausta.nKun kuluttaja ostaa virheellisen tuotteen, hän reagoi reklamoimalla tai vaihtamalla yritystä. Sosiaalialan palveluissa asiakas ei välttämättä voi vaihtaa palveluntuottajaa. Reklamaatioitakaan ei aina synny, koska asiakkailta ei voida edellyttää perehtymistä laajoihin palvelun sisällön kuvauksiin ja sopimuksiin. Sopimuksen seuranta on kuitenkin keino lisätä palvelun vaikuttavuutta. Kun seurannassa keskitytään mittaamaan yksittäisten toimenpiteiden sijaan tavoitteiden toteutumista, palveluntuottajalla on mahdollisuus kehittää uusia keinoja ja toimintatapoja.

 

Keväällä 2015 kilpailutetut Espoon, Vantaan ja Kauniaisten lastensuojelun sijaishuollon palvelut ovat hyvä esimerkki tavoitteiden seuraamisesta. Palvelujen vaikuttavuutta mitataan lapsen henkilökohtaisten tavoitteiden saavuttamisella. Esimerkiksi perhetyön onnistuminen, koulunkäynnin sujuminen ja luvattomien poissaolojen seuraaminen mittaavat lastensuojelun palvelun vaikuttavuutta.

Keinoja koulunkäynnin tukemiseen on lukuisia. Näin jokaiselle lapselle voidaan löytää erilainen tukimuoto. Myös onnistumiset ovat erilaisia: toiselle lapselle pienikin askel voi olla merkittävä. Nämä seikat otetaan huomioon vaikuttavuuden mittaamisessa.

 

Julkisissa hankinnoissa tavoitellaan palvelua, joka vastaa asiakkaan tarpeeseen mahdollisimman hyvin. Tarkoilla laatukriteereillä ei saavuteta palvelujen joustavuutta.

 

Julkisissa hankinnoissa tavoitellaan palvelua, joka vastaa asiakkaan tarpeeseen mahdollisimman hyvin. Tarkoilla laatukriteereillä ei saavuteta palvelujen joustavuutta. Hinnan korostaminen ei kannusta innovatiivisuuteen. Uusi hankintalakiluonnos tunnistaa nämä ongelmat. Laki mahdollistaa tilaajan ja tuottajan kumppanuuden jo palvelua suunniteltaessa. Tilaajan määrittelemään tarpeeseen, johon markkinoilla ei ole vielä tuotetta, voidaan hakea sekä ratkaisua että toteuttajaa. Tällöin tilaajan ja tuottajan yhteistyö alkaa jo tuotekehitysvaiheessa. Se madaltaa innovaatioiden kaupallistamisen kynnystä. Sosiaali- ja terveydenhuollon palvelujen hankinnoissa tulisi keskittyä keinojen sijaan tavoitteisiin. Tämä mahdollistaa palvelujen kehittämisen ja innovoinnin mutta vaatii palvelun tilaajalta ja tuottajalta yhteistyötä sekä ennen sopimuksen tekemistä että sopimuksen aikana.

 

Sote-uudistuksen jälkeen palveluntuottajien määrä Suomessa kasvaa. Kaikkien alan toimijoiden kesken tarvitaan nyt yhteistyötä enemmän kuin koskaan.

 

Marilla Kortesalmi ja Maria Röykkä

Kortesalmi on liiketalouden lehtori Laurea-ammattikorkeakoulussa. Röykkä on hankintalakimies.

Yksityiskohta elämästä, Chopin

Chopin ei ole hissimusiikkia. Chopin on täynnä tunnetta. Perjantaina väsyneenä viikon jälkeen Chopin on kerta kaikkiaan liikaa.

Lauantaiaamuna on tilanne kuitenkin aivan toinen. Silloin kuulevat korvat vastaanottavat vähän puolihuolimattomasti aukijääneestä radiosta tarkoin valikoituja esimerkkejä nokturnoista. Jokusen aika sitten kesäloman alkaessa aloitin vuosittaisen siivouksen. Tiesin, että tulossa oli päivien urakka ja päätin, että nyt on se hetki elämässä, että kuuntelen kaikki Chopinin nokturnot läpi. Ne ovat nimittäin vähän tylsiä verrattuna preludien ja etydien räväkkyyteen.

Nokturnot ovat siivousmusiikkia parhaimmillaan.

Chopin sävelsi hienovaraista musiikkia täyteen nyansseja ja värejä. Mutkikkaita fraseerauksia, avauksia ja purkuja ja valepurkuja. Chopinin pianomusiikki on musiikillisen kerronnan ultimaattumi. Sen jälkeen ollaan liu'uttu eri suuntiin, mutta ei ylemmäksi.

Verratkaapa nyt näitä kahta, fantasia impromptu ja John Williams. Varmasti genressään hyvä tuo jälkimmäinen. Mutta se ei ole kokonaisuus, jossa on alku ja loppu, ja jonka keskellä tapahtuu jotakin hengästyttävän kaunista.

Chopin oli taitava pianisti ja säveltäjä. Taito näyttäytyy täydellisyytenä. Se on jonkin asian niin hyvää hallintaa, että yksityiskohdat erottuvat kirkkaina juuri oikeissa paikoissa. Oli kyse sitten säveltäjästä tai soittajasta. Taidon puute näkyy siinä, että yksityiskohtia ei ole. Mennään vain.

"Balskorna, Helene Schjerfbeck, 1882" by Helene Schjerfbeck - Sotheby's. Licensed under PD-US via Wikipedia

(Tämä kuva on täynnä yksityiskohtia ja vivahteita. Taitoa. )

Nykyisin taito on muualla. Olemme taitavia teknologian hyödyntämisessä. Työn ja perheen yhteensovittamisessa. Hyvinvointiyhteiskunnan puolustamisessa. Uusia Chopineja emme osaa synnyttää.

Kaupunkien rajaa ja rajasopua

Olin syksyllä Saksassa ja päätin käydä Ranskan puolella, kun sinne netin mukaan myytiin junalippuja eikä matkakaan ollut kuin 1,5 tuntia.

Suomihan on saari, täältä pois lähteminen sisältää transitioajan, siirtymän, jossa mieli orientoituu tulevaan matkanteon välitilassa. Laivassa ja lentokoneessa on aina ihan omanlaisensa tunnelma kun matkustajat ovat kaikki siirtymisen välitilassa. Eivät kiinnittyneinä mihinkään, joka olisi pysyvästi jossain.

No, Ruotsiin pääsee ajamallakin. Muutama kymmenen metriä tietä, ja olet toisessa maassa.

Matkustin syksyllä Heidelbergistä Strasbourgiin. Viimeinen rataosuus, Offenburgista Strasbourgiin, tehtiin vanhalla lähijunalla. Siinä välissä vaihtui maa.

 

 

Katselin junan ikkunasta hyvin tiiviisti ja yritin ymmärtää.  Taloja molemmin puolin rajaa. Naapurit; toisesta talosta lähdettiin saksalaisiin päiväkoteihin, kouluihin ja työpaikoille, toisesta talosta ranskalaisiin. Tai Saksan puolella äiti jäi kotiin hoitamaan, Ranskan puolella 4-vuotias istui jo luokassa. Saksalainen naapuri sairastui ja sai eri hoitoa eri sairaalassa kuin saman flunssan saanut ranskalainen naapuri.

Saksan puolella maksettiin saksalaiset hinnat ja alv Saksalle, kymmenen metrin päässä tehty kauppa kerrytti Ranskan veroja. Raja, siinä kohden kun juna sen ylitti, oli peltoa. Melkein näin mullan läpi, miten Saksan puolella siemenet oli saksalaisesta tukusta hankittuja ja ranskassa taas sikäläisestä. Himpun verran erilaisia.

Pelloilla nuokkuneet kurjet eivät näyttäneet välittävän alkuperästä. 

 

Sitten astuin junasta Strasbourgissa, ja kaikki puhuivat ranskaa. Eikä Saksan puolelle ollut kuin 10 minuuttia junalla, mutta mitä kaikkea välissä vaihtui, kun ihmisten kieli ja kulttuuri oli niin tyystin toinen. Vaikka strasbourgilaiset ovat pariisilaisten mielestä 'niitä vähän saksalaisia', kuka niiden flamkucheneista tietää. Ja alueella on yhteistä historiaa, ei se raja aina niin selvä ole ollut.

Vähän tätä samaa on ilmassa, kun metropolia on pystytelty ja onneksi kaadettu.

Miksi naapureiden lasten pitäisi mennä eri päiväkoteihin? Miksi tosiaan päivähoitoverkko on toisessa paikassa tehokas ja toisessa ei!

Miksi pitäisi saada sairauksiin erilaista hoitoa? Miksi ei odoteta soteuudistuksen valmistumista ja katsota, miten se muuttaa palveluja.

Miksi ei Vantaa ja Espoo maksaisi pelkästään helsinkiläisiä hyödyttävästä pisararadasta 60 meur? Niin todellakin, missä oli Helsingin maksuhalukkuus, kun kehä III rahoitettiin, sopivasti Vuosaarta hyödyntämään.  Tai kehärataa rakennettiin. Tai kun rakennetaan pysäköintipaikkaa lentoasemalle tuleville helsinkiläisille.

Ei naapureina oleminen ole helppoa. Mutta ei yhteenmenokaan aina ongelmia ratkaise.

Tarvittaisiin sopuisaa ja sujuvaa suunnittelua. Sitä ei luultavasti nähdä niin kauan kuin kaupunkien väliset erot ovat suuret ja pyynnöt naapuripalveluksista kohtuuttomia.

Tekemistä - jakamista - kehittämistä - oppimista

 

 

Hakkarainen, Lonka & Lipponen (1999)

Yritin etsiä lähteitä, mikä oppimiskäsitys on digitaalipedagogiigan takana. Oppimiskäsitys on hauska puheenaihe, 'kerro mikä on oppimiskäsityksesi, niin kerron millaisena ihmisenä pidät minua'. Behavioristinen ihminen toistaa kaiken ja oppii. Humanistinen kiinnostuu kaikesta ja oppii. Sosiaaliskonstruktivistinen on vuorovaikuksessa muihin, rakentaa uuden tiedon vanhan päälle ja oppii.

Mutta mitä näistä voi tehdä netissä?

Esikoinen on ajokortti-iässä. Kertasin liikennemerkkejä. Muutaman toiston jälkeen opin (muistin taas), mikä väri on valtatien ja kantatien tunnuksen pohjalla. Behavioristista oppimista tarvitaan, kun oikeat vastaukset ovat ehdottomia.

Harva asia on kuitenkaan yhtä simppeli kuin liikennemerkit. Tämän takia olen kuunnellut huolestuneena, miten verkko-oppimisella tarkoitetaan monivalintakysymyksiä ja videoituja luentoja. Monivalintakysymykset opettavat vastaamaan oikein, eivät mitään muuta. Videoidut luennot ovat yksi tiedon lähde, eivätkä mitään muuta.

Ja mitä sitten on oppiminen? Tiedon hankintaa ja sen kriittistä tarkastelua. Liittämistä suurempiin kokonaisuuksiin. Soveltamista ja kehittämistä. Jakamista ja erityisesti juuri jakamista. Toisille opettaminen opettaa tehokkaimmin. Toisilta, erityisesti vertaisilta, oppiminen opettaa parhaiten. Miksi? Asenne, tunne, tavoite, motivaatio; ne kaikki vaikuttavat oppimiseen. Vertaisen tarjoama tieto vain uppoaa paremmin.

Päivän saldo? Uutta tietoa tulevaisuuden luokkahuoneesta, #uusikoulutus hankkeesta. Jotain jaettua, jotain sovellettua.

Ja kaikki tapahtui netissä.


Ajan, massan ja kasvun laatua

Tämän joulun pitkät vapaat ovat olleet monelle, facebookpäivitysten perusteella, erinomainen tilaisuus viettää kiireetöntä aikaa perheen kanssa. Esimerkiksi siten, että pari poikaa on kavereineen omassa huoneessa, yksi tyttö on omassaan, minä ja kuopus rakennamme legoja aulassa. Täsmennettynä: hän rakentaa. Minä käyn läpi laatikoita ja yritän löytää ja koota minifiguureita . Sen sijaan, että ne jäisivät boksiin piiloon, rakensin niille jalustan. Legojen runsaudesta huolimatta 2*2, 2*4 ja sitä suurempia paloja upposi jalustaan paljon. Yksittäisten irtopäiden ja -käsien runsaus ei auttanut, kun piti rakentaa massaa, tukevaa portaikkoa yksittäisille minifiguureille. Massan runsaus ei näy, paitsi kun sitä yrittää rakentaa.

Suomen perinteisen viennin takkuillessa uutta viennin massaa on haettu uusilta alueilta, esimerkiksi peliteollisuudesta. Pelialan ollessa 2,2 miljardia vuodessa ja viennin 5,1 miljardia kuukausittain, paljon saavat linnut tykittää, että peliala muodostaa sellaisen massan kansantaloudessa, että sen varaan voidaan rakentaa hyvinvoinnin jalustaa.

Jos gallupsuositun keskustan eväitä talouskasvulle katsoo, uusi kasvu rakentuisi biotalouteen, puutarha- ja maatalousyrittäjyyteen, perusväylän pitoon, yksityisteihin ja yhdyskuntien vesihuoltoon. Siis kasvurahastoideoiden lisäksi, joita nykyinen hallitus jo toteuttaa.

Niin tärkeää kuin puutarahanhoito ihmiselle onkin, on vaikea nähdä, että siitä saataisiin kovinkaan vankka kasvun tukijalka. Suomessa, jossa kasvukausi on 4 kuukautta, usein sentään vähäluminen. Ymmärrettävästi Sipilä onkin puhunut kasvurahastosta, ikään kuin uutena ideana,  ja jättänyt muut kohdat paperista vähemmälle.

Takaisin ajan laatuun. Yhdessäolo on mukavaa. Mutta miten perheet oikein ovat yhdessä? Miten yhden halu pelata Haloa yhdistyy siihen, että toinen on liian nuori edes katsomaan kyseistä peliä? Voi pelata lautapelejä. Voi ruokailla. Voi siivota.

Tein kansantalouden kiertoa testaavan kokeen. Ajoin siivousfirman auton perässä ja mietin, kuinka näppärää olisi, jos meilläkin kävisi siivooja. Siivoojan saisi 50 € viikossa, josta veroja kertyisi valtiolle 20 €. Päätin maksaa saman 50 € lapsille. Tein 10 € paketteja. Varasin rahan valmiiksi, mikä lisäsi siivouksen insentiiviä huomattavasti. Taidamme olla paitsi piilokuluttajia, myös piilotienaajia. Ehkäpä konkreettinen palkkapussi lisäisi oman työn arvostusta.

Talo puhdistui nopeasti ja tehokkaasti. Urakan jälkeen lapset tekivät retken Lidliin. Valtion tienaamat eurot pysyivät siis samana, mutta välissä oli yksi lisäarvoa tuottama taho lisää. Kotitalouden tekemän kasvatustyön taloudellista arvoa on onneksi vaikea määritellä. Toivottavasti sitä ei kukaan yrittääkään. Siitä olisi nimittäin vain pieni askel siihen, että sitä alettaisiin verottaa. Sitäkin.

Sen sijaan kotitalouden tekemää kasvatustyötä kannattaisi tukea.

Ainakin yksityistienpitoa enemmän.

Sport blender, koettu

'Keep smiling'. Tai suomennettuna:  'hymyile läpi kyynelten'.

'Olet niin vanhan kuin koet olevasi'.  Ja aika mielenkiintoisesti: 'olet niin dementoitunut, kuin koet olevasi'.

Kannattaa siis miettiä, minkälaisilla kokemuksilla päivänsä täyttää, koska ne vaikuttavat siihen, miten koemme itsemme. Ja näin meistä tulee se, jonka koemme olevamme.

Lyhyesti: kakku voi olla sekä kaunis että hyvänmakuinen.

Sain lapsilta syntymäpäivälahjaksi sportblenderin. Siis lapsilta. Minulla on lapsia, 1. joilla on itsenäinen tahto ja halu 2. antaa äidilleen lahja 3. joilla on tähän tarvittaa (itsenäistä) rahaa ja 4. jotka vielä yhdistävät nämä kaikki. Olen kiitollinen näistä ihanista lapsista.

Ja koen itseni kovin vanhaksi.

Sportblenderin tuomaa kokemusta energisyydestä tarvitaan siihen(kin), että vanhan kokemus täydentyy energisyyden kokemuksella.

No, joka tapauksessa, mustat viinimarjat, mustikat ja mansikat tulee nautittua nykyisin jugurtiin blendattuna pellavansiementen kanssa. Yksinkertaista ja hyvää.

Kaikkia Sapoja ja muuta kesää

On kesiä ja sitten on kesiä.

Tarkkaavainen lukija huomaa, että tänä kesänä kirjoittaminen ei ollut ohjelmassa. Yläpuolinen kuva yrittää selittää, mikä oli.

Loman tarkoitus on rentouttaa. Se, mikä rentouttaa, on vaihtelu työnkuvassa. Jos työ on istumista, kirjoittamista ja lukemista, lomalla jokin muu tekeminen rentouttaa. Minä siivosin ja maalasin. Kun talo on noin vuoden siivoamatta, siihen kuluu kesällä aikaa vähän enemmän. Ja osittain osoittautuu mahdottomaksi, jonka jälkeen maalataan.

Kiinteistön kunnossapito on tärkeää. Mutta rehellisesti sanottuna, maalaus vain yksinkertaisesti on mukavaa.

Kaikki alkoi siitä, kun Veli kaatoi tontiltaan puita. Saimme lepän runkoja keväällä. Pojat pilkkoivat ne, mutta pinoaminen jäi minulle. Minä kun haluan, että pinot ovat suoria ja tasaisia; halkopinot on autokatoksessa ja niitä tulee katsottua monta kertaa päivässä; teen pinoamisen itse). Tein saman pinoamisen myös viime kesänä. Ensin vanhat puut alta pois, uudet puut taaempaan pitoon, vanhat puut eteen. Tehdyn työn jälkeen tajusin, että joka ikinen vuosi, kun uusia puita tulee, joudutaan tekemään sama.

Sitä kutsutaan halkojen tuulettamiseksi. Tässä (takallisessa) talossa asustelun alkuaikoina harrastimme sitä paljonkin. Kuistin, pihan ja katoksen valmistuessa hieman eri aikaan halkopinoa roudattiin ympäri taloa.

Tänä vuonna tein systemaattisen muutoksen. Halkopino laitetaan keskeltä puoleksi. Toiselle puolelle uudet, toiselle vanhat. Seuraavana vuonna uusi puoli on vanha, ja tyhjään tilaan tulee uudet halot. Yksinkertaista ja ... ilmeistä?

Halkopinon puolittamiseen tarvitaan puisia jakajia. Koska jakajia katsotaan yhtä usein kuin halkojakin, halusin maalata ne valkoisiksi. (Ei koskaan käynyt mielessä maalata halkojen näkyvää päätyä, vaikka se epäilemättä olisi näyttänyt harmoonisemmalta. Sen sijaan kirsikkapuiden lehtien alapinnoille kertynyttä mustaa töhnää katselin, ja mietin, pesisinkö puut lehti kerrallaan. Kesällä on aikaa ... irrotella...).

Kun valkoinen maalipurkki tuli avattua, sen käytölle ei tullut loppua.
Pihalaatikko.
Aidantolpat.
Kuistin pylväät.
Tässä kohden loppui maali, ja sitä ostettiin lisää.
Talon valkoiset kulmalaudat.
Kun pylväät ja kulmalaudat hohtivat valkoisina, teki mieli kuultoöljytä valkoiseksi muut puuosat.
Ja lattia ruskeaksi.
Takaterassin lattia valkoiseksi. (Jos jonkun neuvon haluaisin antaa lapsille rakentamisesta, se on tämä. Älä yritä saada valkoista terassinlattiaa, joka on tehty kyllästetystä puusta, valkoiseksi kuultoöljyllä. Se näyttää hyvältä pari viikkoa maalauksen jälkeen. Sen jälkeen se pitää peittää matolla. Mikä on käytännöllinen ratkaisu ongelmaan, jota ei pitäisi olla olemassa.)

Sisältä jatkettiin. Aloitettiin siitä huoneesta, jonka asukas oli rippileirillä. Sitten loppui maalaukseen ja siivoukseen varattu aika ja oli pakko keskittyä rippijuhlien tarjoiluihin.

Kesä olikin jo loppupuolella, kun halusin lomaa maalauksesta ja tartuin kirjoihin.

Nostelin tuolia kirsikkapuiden varjoon ja luin. Ystävien poiketessa kutsuttiin heidät suurieleisesti kirsikkapuistoon (kaksi puuta) kahville. Ja aina ylöskatsoessa näin ne mustat pisteet ja joka kerta mietin puiden pesemistä.

Uudistin tuttavuuden Peter Wimseyn kanssa. Etsin edelleen sitä 20 vuotta sitten lukemaani kirjaa, jossa murhanyrityksen ratkaisuyritys johti itse murhan tekemiseen. Moraalinen dilemma, johon en silloin saanut selkeää vastausta ja jota nyt tekisi mieli pohtia uudestaan. En vain muista kirjan nimeä. Kyselin Dorothy L Sayersin kirjoja tutulta divarin pitäjältä. 'Kuka niitä kaikkia Sapoja muistaa!'.

Niinpä niin.

Nyt on syksy. Nautitaan niistä muutamista vapaailloista, joita viikolle jää ja niistä muutamista auringonpaisteen pilkistyksistä, joita sateen keskelle jää.