Moraalista pohdintaa naapurin omenoista

 

Kun kymmenen vuotta sitten rakensimme talon, tontin takareunaa rajoitti rivitalo. Meidän talo vei heiltä leppoisan metsänäkymän, ja meille rivitalon takapihat - näkyivät. Väliin rakennettiin aita. Aidan molemmille puolille istutettiin erilaisia näköalaa muotoilevia puita. Meidän puolella on kirsikkapuita, naapurilla on omenapuu.

Puu on istutettu aivan aidan viereen. Niin että omenapuu aidan yli kasvettuaan on levittänyt oksansa meidän puolelle. Mansikkamaan päälle ihan täsmällisesti. Vähäomenisena kesinä muutama pudokas ei ole haitannut. Tänä kesänä pudokkaita oli paljon ja kohta putoavia omenoita puussa vielä enemmän.

Kenen omaisuutta ovat naapurin omenapuun meidän tontin puolella olevat omenat? Ihan selkeästi ne ovat meidän (siivottavana) maahan pudotessaan. Mutta puuhun kuuluessa? Ravinteet on naapurin puolelta. Ilma ja vesi on aika lailla omistuksetonta. Missä vaiheessa omenan kehitystä omena muuttuu omistuksen kohteeksi – missä vaiheessa se on osa puuta?

Katselin aikani mansikoiden päälle tippuvia omenoita. Kun niitä oli keittiöön asti näkyvä kerros, päätin kerätä maassa olevat kompostiin ja puussa olevat soseeseen. En suorastaan nauttinut omenoiden irrottelua naapurin puusta mutta vaihtoehtokaan (maan kautta kompostiin), ei houkutellut.

Omenoita tuli ämpärillinen, sosetta neljä purkkia. Lisäksi 12 omenakanelimuffinia.  

Keväällä tarina jatkuu: Näin leikkaan naapurin omenapuuta.

Omena-kaneli-muffinit

3,5 dl venhäjauhoja
1,5 tl leivinjauhetta
2 tl vaniljasokeria
125 g voita
1,75 dl sokeria
2 kananmunaa
1,25 dl maitoa
12 omenalohkoa

Täyte

1,25 dl vehnäjauhoja
0,75 dl sokeria
60 g voisulaa
2 rkl kanelijauhetta

Sekoita jauhot. Vatkaa voi ja sokeri, lisää joukkoon munat yksi kerrallaan. Lisää tämän jälkeen maito, lopuksi jauhot varovasti käännellen. Tee tämän jälkeen täyte sekoittamalla kaikki aineet keskenään.

Täytä muffinivuoat puolilleen taikinaa. Lisää teelusikallinen täytettä, sen jälkeen täytä vuoka taikinalla. Lisää päälle täytettä ja omenalohkot. Paista 175C 25 minuuttia.

Tämä muffinitaikina kestää hyvin eri versioita. Voit varioida täytteellä; omenakuutioita, marjoja, hedelmiä, hilloja: mitä jääkaapista nyt hävikkiviikolla haluaakaan tyhjentää!

Kalenteri täyttyy - siis olen

[C-vitamiinia ja flavonoideja näppärässä pakkauksessa]

Viikko sitten kalenteri näytti tyhjältä ja aikaa tuntui olevan paljon; ehtiihän tässä vaikka mitä ennen syyskuuta.  Maanantaina oleminen sai suunnan ja kalenteri sisältöä.
 
Kesällä aika pysähtyi hetkeksi. Joskus näin käy kun olemisella ei ole intentiota. Ihminen on perusluonteeltaan tekevä ja teolla on aina tarkoitus. Tekeminen tai oleminen ilman tarkoitusta on yllättävän vaikeaa. 'Nyt vain olen' on sekin tietoista tekemistä, 'vain olemista'.

Kokemus ajan suhteellisuudesta syntyy teon suunnan tuttuudesta. Lapsena aika kuluu hitaasti, koska elämänkokemus ei ole opettanut, miten kuukaudet seuraavat toisiaan siten, että joka kuukaudella on omat määrätyt tekemisensä. Loppuvuosi tuntuu olevan lähellä, koska pilkomme elokuun ja joulukuun välisen ajan määriteltyihin tekemisiin. Aloitetaan opetus, opetetaan, arvioidaan. Pidetään pikkujouluja ja syödään jouluateria. Sitten onkin uusi vuosi.  Lapsena syksy tuntui pitkältä, koska mentiin kouluun ja sitten oltiin koulussa, viikot seurasivat samanlaisina toistensa perässä.

Ajan pysähtyminen vaatii sen, että suuntautunut tekeminen pysähtyy.   

Kymmenvuotiaana vietin kesäviikkoja mummolassa. Kuuntelin Muhoksen kirjaston kasettikirjoja korvalappustereoilla. Agatha Christien Eikä yksikään pelastuneen kohdalla stereoiden patterit alkoivat loppua. Lukijan ääni madaltui ja hidastui, ajattelin sen olevan dramaturginen tehokeino. Jännitys tiivistyi, kun kirja eteni. Kun kirjassa oli jäljellä enää kolme ihmistä, stereot pysähtyivät kokonaan. Tarina katkesi. Loppuratkaisu roikkui ilmassa. Silloin pysähtyi aika. En voinut tehdä mitään muuta, olin niin tarinassa kiinni. Mutta tarinakaan ei edennyt.  Koko illan aika todella mateli eteenpäin, kun odottelin kirjaston aukeamista.

Tänä kesänä luin. Varsin leppoisa tekemisen suunta. Upottava tuoli, porottava aurinko ja teltan varjo. Mielenkiintoinen kirja, jossa kuvailtiin, kuinka kylmänä talvipäivänä pariisilaisella  vinttihuoneistolla mandariini maistui makealta. Nostin silmät kirjasta ja huomasin katselevani mustaherukkapensasta alaviistosta. Näin paljon marjoja. Nappasin niitä suuhun ja luin. Sitten vain napsin marjoja.

Ihmisen suhde mustaherukkapensaaseen on utilitaristinen. Se tuottaa hyötyä, joka jakaantuu niin horisontaalisesti, useammalle, kuin vertikaalisesti, pitkälle ajanjaksolle. Marjojen nostelu omaan suuhun oli sellaista päämäärätöntä epätekemistä, että se riitti pysäyttämään ajan.

Vain hetkeksi, mutta se virkisti.

#nuoruutenipariisissa #hemingway #ajansuhteellisuus

Mekkait käytiin Oulaisissa

 

Oulaisissa on aina mukava käydä.

Jotkut asiat ei muutu. Pihoilta löytyy paljon mattojentamppaustelineitä, pensasaitoja ei niinkään. Joko oulaistelaiset ovat aktiivisia siivoajia, jotka eivät naapureita pelkää. Tai sitten kaupunkia on rakennettu paljon silloin, kun pihoihin piirrettiin tamppaustelineet mutta ei aitoja. Veikkaan jälkimmäistä. Kaupunkisuunnittelu näkyy vuosikymmeniä!

(Kyseessä voi tosin olla laajempikin ilmiö arjen rutiinien muuttumisesta. Mattojen tamppaus vaatii jämäkän siivousrutiinin. Helsingin Sanomien jutun mukaan se on hallussa entistä harvemmalla).

Oulainen kasvoi aina vuoteen 1995, jolloin siellä oli 8 444 asukasta. Loppuvuodesta tosin kaksi vähemmän kuin alkuvuodesta, minä ja Antti muutimme Vantaalle.

22 vuotta, mikä sitten on muuttunut?

Ärrän kulmaa ei enää ole. Ärrän vieressä sijainnutta kangaskauppaa ei ole myöskään. Kangaskauppa palveli aikoinaan hyvin meitä yläasteella käsityön valinneita. Erityisen aikuismaiselta tuntui asioida liikkeessä kesken koulupäivän. Yhtenä talvena kässäntunnilla tosin vain neulottiin. Opettaja luki ryhmälle Anne Frankin päiväkirjaa ja kirjan edetessä loppua kohti koko luokka itki. Kirja oli meidän valitsema ja Hilkka Hyytiseltä viehättävä perinne lukea ääneen. Nykyisin puhuttaisiin ilmiöpohjaisesta oppiaineiden rajat ylittävästä oppimisesta. Ellei sitten pragmaattisesti oppimisen kokemuksellisuudesta.

Neulomiseen liittyy yksi nykyinen paikallinen helmi, lankakauppa Vilukko. Entisestä Pyhäjokiseudun painotalosta löytyy kasmiria, angoraa, villaa ja silkkiä ja pellavaa. Puuvillaa ja pellavaa. Bambua. Helmenharmaata. Roosanpunaista. Valmiiksi lankaan värjättyjä kuvioita.

Jos Seitsemän veljestä maitokaupan hyllyltä on kuin tien pientareen maitohorsma, Vilukon langat ovat englantilainen hyvinhoidettu ruusutarha.

Vilukossa kannattaa vierailla aina. Toinen vakiovierailun kohde on Häggman, Heku. Nyt sitä pitää entinen luokkakaveri Pauliina Nikula. Americanoa saa heti aamusta. Mainitsemisen arvoinen yksityiskohta; Korsosta ei sitä saa aamulla eikä illalla. Ja kroisantit on hyviä, ei liian rasvaisia. Suosittelen.

Hekun naapurin historiallisin vaatekauppa, Ojan Vaatehuone, lopetti viime vuonna. Nyt paikalla on kirppis. Kuvaava esimerkki vähittäiskaupan haasteista; vaatekauppa kaupungin keskustassa korvautuu kirppiksellä. Vaatekaupassa katteet voivat olla suuria, mutta toiminnan pitäminen kannattavana silti vaikeaa. Vaatteiden hinnoittelussa myyntihinta ei määräydy ostohinnan perusteella. Jokainen kirppismyyjäkin on törmännyt tähän. Milloin paita on halpa ja milloin siitä saa peri euroa; riippuu ajasta, paikasta, säästä ja pöydälle sattuneesta ostajasta. Meijän kirppiksen myyjien hinnoittelussa oli paikoitellen isokin katevaraus. Toisaalta, eläinlääkärin lääkintäsetti sadan vuoden takaa 50 €. Vähän vai paljon?

Oulaisten asukasluku on laskenut sitten huippuvuoden 1995. Huolimatta pontevasta synnytyssalitaistelusta ja merkittävästä uudesta työllistäjästä, Lehto OYstä. Lehto, valtatie, rautatie, Oulaskangas, ammattikorkeakoulu; näiden varassa kohti maakuntauudistusta.

Lycka till, kuten Rossi-Pekka opetti.

Aina on mukava käydä.

Jäänmurtaja metsässä

On asioita, joita tekee mieli tehdä spontaanisti ja aina. Lätäköiden jäätyneen pinnan rikkominen on yksi sellainen.

Tehtiin pieni kolme-keksiä-ja-lämmintä-kaakaota retki Sipoonkorpeen. Pyörästä tuli mainio jäänmurtaja isommille lätäköille.

Mielenosoittajia ei näkynyt, vaikka tunnelma oli ihan Green ja peace.

La donna e mobile

Olen ylläpitänyt useita blogeja. Yhtä aikaa. Yksi jokaista kieltä ja teemaa kohden. Yksi toisensa jälkeen ilmaiset kotimaiset hostit ovat lopettaneet toimintansa. Oli pakko järkeistää. Muutin tähän osoitteeseen tekstejä muualta. Näppärää käyttää tunnisteita siinä, missä ennen kirjoitti eri blogialustoille.

Näppärää on myös se, että vaikka blogspot -protokolla ei ole automaattisest windows phone -tuettu, tämän päivittämiseen löytyi aplikaatio. Ostin elämän ensimmäisen aplikaation! 1,49 € kilahti Microsoft Luxemburgin tilille.

Muutin myös ulkonäköä. En muuttanut omaa ulkonäköäni, mutta lisäsin sen tänne nimen kanssa.



Kyllä ihminen tarvitsee kirjoittamista. Ei vähiten huomista syyslomapäivää takan ääressä odotellessa!

Äitienpäivä metsässä

Perheen se, joka ei ole äiti, lähti äitienpäivänä reissuun. Äitienpäivä vietettiin siis lauantaina ja sunnuntaina tehtiin muita juttuja.

Otto antoi skuuttinäytöksen naapurin pojan kanssa.

Käytiin hieman vajailla verensokereilla ajelulla. Lähtötohinassa tuli Oton kanssa erimielisyys siitä, onko akuankan lukeminen sama asia kuin kenkien laitto jalkaan =>; kun sopu lopulta saatiin hierottua, käytiin jäätelöllä.

Houkuttelin Ottoa ja Lottaa lits-läts metsään retkelle:'äiti uskallatko mennä sinne yksin?' 'uskallan' 'no haittaaks jos mä jään kotiin' 'ei...'. Nimi lits-läts metsä tulee siitä, että siellä on paljon mutaisia paikkoja, joita on hauska tallustella kumppareissa. Ilman kumppareita nimi on hip-hop hyppelymetsä. Lähdin retkelle siis yksin. Äitienpäivän kunniaksi metsässä, yksin! Vanhat suunnistusajat palasi mieleen, erityisesti niissä maaston kohdissa, joissa ohut varvikko teki etenemisestä hidasta (ohuita tiheitä varvikkoja tulee vastaan suunnistaessa aina, kun joutuu eksyksiin). Päädyin korkean penkereen päälle, jossa korkea rauta-aita esti etenemisen. Siis Keravan rajalle. (Meillä vantaalaisilla on sinänsä ihan ystävälliset välit keravalaisten kanssa, mitä nyt rauta-aitaa on rakennettu rajalle.)

Lotta leipoi illalla pannaria, jota syötiin mansikoiden ja vaahterasiirapin kera. Lopuksi mentiin Oton kanssa kylpyyn. Kerroin rauta-aidasta. Kerroin palokärjestä, joka ovelasti meni puun taakse piiloon, eikä tullut esiin vaikka odotin pitkään kamera valmiina. Kerroin oravasta, joka oli syönyt käpyjä niin paljon, että puun alla oli senttejä paksu käpykarikematto. Kerroin lammesta, joka kaukaa näytti lammelta, mutta läheltä katsottuna olikin vettä, joka oli noussut puiden päälle.

Otto tuli viereen nukkumaan ja luettiin jännä juttu (aamulla kesken jääneestä) akuankasta.

'Mikä oli hauskinta sun päivässä?'

'Se kun sä kerroit siitä metsäretkestä'.

Lapset. Tykkäävät siitä, että heille jutellaan ihan oikeasti oikeita juttuja.

Puolivälissä helmikuuta

Aika on nopea (valoakin nopeampi, jos minulta kysytään).

Mozartista pääsin nauttimaan, kun tajusin, että meille vastikään muuttanut internetradio tarkoittaa sitä, että kaikki maailman nettikanavat on käytössä. Kanava nimeltä Mozartiana soittaa vain Mozartia.

Ihminen. Paitsi että se aina häviää ajalle 6-0, se on myös kyltymätön. Toivoin Mozartia, sain sitä 24/7 ja olinko tyytyväinen. Ehei. Oli pakko kokeilla, miten Rachmaninoff tai Liszt 24/7 toimii. Aspen public radio ei tullut läpi, olisi sinänsä mielenkiintoista kuunnella, mitä sinne päin kuuluu, noin julkisen radion kertomana.

Olimme ja olemme koko perhe erilaisissa flunssan variaatioissa. Väsymys-päänsärky -versio etenee etujoukoissa, viimeiset sairastavat vielä nuha-yskä-kuume -versiota. Mustaherukkamehu on tehnyt kauppansa, mansikat ja mustikat on syöty.

Tutustuimme granaattiomenaan. Siihen käsittämättömään hedelmään, jossa on vain siemeniä. Niin hyviä! Syömme kahden nuorimman kanssa näitä. Suojaamme sydämiämme.

c Lotta

Innostuin kokeilemaan leivän leipomista juurella. Toiveena on saada vaalea leipä ilman hiivaa. Juuri on tuloillaan, loppuviikosta pitäisi saada tuloksia.

Ajan kanssa

-Äiti kato!
-Ihana hymy!
-Eiku silmät
-??
-Osaan laittaa toisen kiinni!
-Osaat iskeä silmää! Mites sä sen opit?
-Aloin vaan harjotella ja siitä se lähti.

Shortcut

...to life; yksi kuva puhuu enemmän kuin tuhat sanaa jne.

*Uudessa työpaikassa! Kollegat ovat lomalla, itse laskeudun tähän ammatilliseen siirtymään pois hallinnosta sisällöntuottajaksi. Uusi kone; ei kuvankäsittelyohjelmaa; en ole sitä ensimmäisenä menossa pyytämäänkään; kuvaselitykset ohessa.

*Ville täytti 13 v. Halusi synttärilahjan (longboard) jo aamulla käyttöön; aikainen synttäriaamupala kello 8. Helpotti huomattavasti kuopuksen tarhaan lähtöä, kun koko perhe heräsi siihen aikaan.

*Viime viikolla käytiin mökillä mehustamassa; tuoretta mansikka-punaherukka-kirsikkamehua.

*K-market ei myynyt meidän vakkareita = croisantteja tai mud cakea => karjalanpiirakat (hyviä) ja suklaamousse -kakku (pahaa). Mud caken puute korvattiin sipseillä, jotka on päivänsankarin herkku nro 1.
Otto: saaks ottaa sipsii?
minä: sit kun oot syönyt murot.
Otto: nyt?
minä: ole hyvä! Hei, älä sit sano tarhassa, että söit aamupalaksi sipsiä, ok?
Otto: miks ei?

Todennäköisesti tarhassa tänään siis kertoillaan kesän kuulumisia; 'söin aamupalaksi sipsiä ja äiti sanoi, että ei saisi sanoa täällä.' Ehkä tarhatädit ymmärtää.

*Kangaskahviservetit !!

*Haava esikoisen kyynärpäässä: lonkkuili eilen Herttoniemessä, pimeällä, yhtäkkiä hiekkakasa ilmestyi eteen. Kyynärpää auki, polvi auki. Vaatteet pysyi onneksi ehjinä :/.

*Pikkumurot minulla kädessä:

minä: Otto, mitä haluaisit aamupalaksi sun ekana päiväkotiaamuna?
Otto: pikkumuroja!
minä: selvä!

*Lotta suoritti kaksi lukudiplomia; OP sai hyvästä historiaosaamisesta diplomin (=Historia -lehden vuosikerran) => jääkaapin ovessa.

*'Äiti, en nyt jouda imuroimaan, mun pitää mennä harjoittelemaan muffinsien piirtämistä' , kuva jääkaapin ovessa

*Jäätelöauton Legoland -tarjous; ei hyödynnetty ; liput edelleen jääkaapin ovessa.

*Keittiön lamppu vaihtamatta. Projekti ollut auki jo 5 vuotta, mutta uskon löytäneeni sen lampun, joka valaisee tarpeeksi ja ei ole järkyttävän ruma ja vieläpä siirrettävissä keskelle keittiön pöytää, joka on lampun paikaksi paljon loogisempi kuin tuo nykyinen vasen reuna.

*Tuulikellot ikkunassa: isä ja äiti kävivät n. 25 vuotta sitten Curacaolla. Toivat tuliaisiksi noita kelloja naapureille ja sukulaisille; myös minun isovanhemmille. Pappa kuoli, mummu kuoli. Minä sain 'perinnöksi' tuon kellorihmaston. Se roikkui muutaman vuoden olohuoneen ikkunassa. Heinäkuussa oli esikoisen rippijuhlat ja intouduin vaihtamaan olohuoneeseen verhot => tuulikello lähti kiertoon ja päätyi keittiöön.

Tuo kello on sinänsä mielenkiintoinen; kaksiulotteisena on aalto, kolmiulotteisena on spiraali. On käynyt mielessä, että mitä jos kaikki meidän nykyisin tuntemat aallot (ääni, valo jne) ovatkin spiraaleja, jossa ulottuvuus on jotain, mitä ei vain tiedetä.

Hyvä aloitus syksylle siis :D

Kesäpuuhaa II

Mansikoita ja mascarponea

Kylmien kevät-kesäiltojen puuhaa

Ketju

Työkaveri osti tontin ja me saimme koivupöllejä.

Ne pätkittiin, halottiin ja pinottiin. Minä tein viimeksi mainitun.

Halkorivi tuli valmiiksi
=> piti pohjustaa toinen rivi
=> sitä varten pohja piti harjata sahanpuruista puhtaaksi
=> eihän niitä sahanpuruja roskiin kannattanut heittää, vaan kattaa pensasaita
=> ennen katteen levittämistä aita täytyi kitkeä ja möyhiä
=> möyhimiseen tarvittiin multaa
=> multaa sai kompostista
=> että multaa sai kompostista, täytyi ensin poistaa tuore pinta, että pääsi käsiksi multaan alla
=> tätä varten täytyi alustaa toinen komposti
=> alustaminen tarkoitti, että kahden puun välinen alue tasoitettiin pikkukivillä
=>pikkukiviä sai kukkapenkistä, kun sitä kitki.

Kukkapenkin kitkeminen oli siis välttämätön toimenpide halkojen pinoamiselle.

Viikonloppua ja sisustusta

Viikonloppu, ihana viikonloppu. Sisustuslehden (josta kuvat) määräaikaistilaus loppui ja toisen alkoi. Vaihtelu virkistää. Aina voi selailla kuvia netissä. Ensin ajattelin, että niin amerikkalaista. Sitten ajattelin että hei hetkinen, oikeastaan ihan suomalaista! Tuo lepakkotuoli ja kaikki! Hyvä me ja meidän kohta koittava kesä!

Sain aamulla soiton mieheltä, että päiväkoti raportoi kurahousujen vuotavan. Kävi mielessä lähteä hulluille katsomaan niitä Ticketin. En lähtenyt. Hulluja päiviä on riittänyt toisaalla. Tai hetkinen, huomennahan menen keskustaan naisporukalla syömään. Taidan tsekata Stokkan sittenkin, ihan vain kuristen takia... :)

Sisustuskuvien katselu tuo mielenrauhaa. Turha puhe vie sitä. Uusmaalaisia perheitä ahdistellaan monelta suunnalta joko maksamaan ruuhkamaksuja tai käyttämään busseja. Lapsiperheet ei tilastojen mukaan ole sitä parhaiten toimeentulevaa joukkoa; ruuhkamaksut tuntuvat todella. Bussit ja junat taas on usein poissuljettu vaihtoehto; suurin osa perheistä kun noudattaa politiikkaa toinen-vie-toinen-hakee. Ja se toinen käy kaupassa. Tämä yhden auton perään haikailu johtaa siihen, että vain-toinen-vie-ja-hakee, mikä taas johtaa siihen, että toinen tekee lyhyttä joustamatonta päivää, toinen kaksinverroin. Meidän verotushan taas ei tue sitä, että perheessä puolisot tekevät erisuuruisia päiviä ja saavat erisuuruista palkkaa, progressio on henkilökohtainen.

Virkamiesten mielessä siintää ideologia, jossa perheet asuvat lähellä työpaikkojaan (eli työpaikka valitaan asuinpaikan mukaan. Ei sen mukaan, miten työtä satutaan saamaan). Edelleen perheet asuvat tiiviisti kerrostaloissa ratojen lähellä. Usein nämä kaikki toteutuvatkin ja hyvin seurauksin, mutta jos tämä on normi, suurin osa lapsiperheistä putoaa pois. Ja se on kokonaisuuden kannalta sääli.

Itsellä on ainakin kaksi kriteeriä eduskuntavaaliehdokkaalle: ehdoton EI ruuhkamaksuille ja lapsilisät ei saa pienentää toimeentulotukea.

Näitä miettiessä; hauskaa viikonloppua!

Kakkuja, kokouksia ja neuvottomuutta.

Kyllä vieraat on mukavia! Sadannen katetun lautasen jälkeen totesin, että on ne vain mukavia.

Onneksi meidän vieraat sietää hyvin sitä, että ruoka tehdään siinä silmien edessä. Ja kakut. Tyttären synttärikakuksi tein liilan: mustikkapyrettä, liivatetta, tuorejuustoa ja kermaa täytteeksi ja kuorrutukseksi. Kuorrutus ei hyytynyt. Odotettiin. Tiputeltiin lisää kahvia. Taas odoteltiin. Lisää juttelua. Lopulta petti hermot ja täytin kakun juoksevalla täytteellä. Kun aloin kuorruttaa kakkua, liivate suostui yhteistyöhön ja sain kakun pysymään kasassa ja jokseenkin kakun näköisenä. Viime tipassa!

Pojalle tein lakritsakuorrutusta. Luin kinuskikissan ohjetta ja ajattelin, että edellisenä iltana kick-patukoiden uuttaminen kermaan ei ... jotenkin ole minua. Joten oikaisin; sulatin patukat ja valkosuklaan mikrossa, jäähdytin ja sekoitin kerman joukkoon. Hyvin toimi. Seuraavana päivänä kokeilin sitä kermaan sulattamista, ja sain senkin onnistumaan.

Kolmannen kakun tein meidän harvest -kekkereihin. Höyrytin kevyesti sokeroituja omenakuutioita väliin, lisäksi kerma-rahkaa. Koristelin marsipaanilla. Ajoi asiansa.

Tyttö teki numerot. Yhdelle 75 v, yhdelle 8 v ja yhdelle 31 v, mutta tämä päättikin sitten olla 32 v joten vaihdettiin ykkönen kakkoseksi (huomaa epätäsmällisyys pohjassa).


Kakkujen välissä selvitin päätä.

Tein aarrekartan. Älkää suhtautuko epäluulolla kuten minä tein aikoinaan. 5 vuotta sitten tehtiin siskon kanssa viimeisenä iltana kuvakollaasia ja naurettiin ja surtiin seuraavana päivänä koittavaa eroa. Kollaasista tuli hieno, laitoin sen vaatekaapin oveen, tuijottelin päivittäin ja noin vuoden päästä meillä oli unelmista toteutumassa tontti & talo ja vauva. Tein uuden, siitäkin toteutui suurin osa. Nyt tein kolmannen. Tekniikka on siis se, että selataan vino pino lehtiä, leikataan intuitiivisesti itseä miellyttäviä kuvia, liimataan ne paperille, analysoidaan, pohditaan, tuijotetaan säännöllisesti (esimerkiksi aamulla unisilla silmillä) ja pikku hiljaa kuvista muodostuu tavoitteita ja säännöllisesti katseltuna tavoitteet alkavat vaikuttaa tekoihin ja niin ne toteutuvat. Itsesuggestiota, toimii. (Ihan vastaavasti työpaikalla hahmottelen tekemättömät työt ryhmiin, katselen niitä joutohetkinä ja ruksin pois sitä mukaa kun tulevat tehdyksi. Illuusio asioiden etenemisestä tms.) Suosittelen kaikille omista unelmistaan kiinnostuneille lämpimästi. Ihan vinkkinä tosin; jos haluaa työelämällisiä haasteita, kannattaa joukkoon varata muitakin kuin sisustuslehtiä. Tai sitten joutuu tyytymään vain uusiin taloihin. :D

Kakkukollaasin ja kuvakollaasin lisäksi luin. Olen tunnustetusti ihminen, joka ei ota vastaan neuvoja. Ei vaikka kysyy natiivilta, miten sanoa "kaivataan" ruotsiksi futuurin passiivissa, ja kommer att saknas ei "kuulosta" oikealta. (Kaikkea sitä joutuu Västeråsiin asti menemään kuulemaan pomoltaan. Mutta se on toinen tarina, jota ehkä joskus puretaan.)

Olen täydellisen neuvoton siis. Siitä huolimatta luen Mireille Guilianon neuvot elämään, hyvinvointiin, rakkauteen, syöntiin, nautintoon ja yleiseen selviämiseen säännöllisesti aina elämällisen selkärangattomuuden iskiessä. (Ja sehän iskee takuuvarmasti, kun neuvoja kuuntelemattoman lisäksi kuulee samaisessa pohjois-Ruotsalaisessa kaupungissa olevansa myös hymytön jakaantunut persoonallisuus, jonka ammatilliset taidot on jääneet ammattikoulun tasolle. Siis ihan tasa-arvon hengessä, kyllähän minä ymmärrän ja en tietenkään suutu, loukkaannu enkä ota itseeni. ) (Ja nyt sullon tätä Pandoran lipasta kiinni ja yritän jatkaa Mireillestä!!!)

Sisko kertoi, että Ranskattaret eivät liho ja Ranskattaren ruokavuosi on saanut jatkoa, jotain joka käsittelee naisia ja työtä. Tilasin kirjan välittömästi. Ja luin myös.

Kirjoittaja, Mireille Guiliano, on ranskatar, joka johtaa Veuve Cliquotin USA:n toimintoja. Ensimmäinen nainen alallaan ja korkealle edennyt nainen siinä firmassa. Hän tietää, mitä tehdä mitä ihmeellisemmissä asioissa. Mutta ennen kaikkea, häntä lukiessa jaksaa uskoa siihen, että elämässä on ihan mikä tahansa mahdollista. On on, aarrekartasta vain eteenpäin, kyllä minä tiedän, mutta jostain syystä ihan aina ei siltä tunnu. Siksi tällaisia elämänvahvistimia.

Ja sitten vielä pari pikkujuttua. Virkkasin patalapun. En ole KOSKAAN tykännyt mistään virkatusta ja virkattuja patalappuja inhoan ihan kategorisesti, mutta tein kauniin valkoisen sinisillä kukilla kummitädilleni (sille numero 75).

Ja olen käynyt järvessä. Veden lämpötila on +5 ja ilman + 4 ja kylmää on mennessä ja tullessa mutta eteenpäin vain kuten mummo lumessa. (Virkattuja patalappujakin enemmän inhoan siis kylmää ja vettä.)

Elämässä kannattaa joskus tehdä asioita, joita on aina kuvitellut inhoavansa. Avartaa.

Viime aikoina

On tullut puuhailtua.

Jos joskus tarvitsette tietoa, miten tehdä naudanlihapaisti 120 henkilölle niin tässä resepti. Osta paistia 40 kg (paahtopaisti sopii hyvin) edellisenä päivänä. Nosta huoneenlämpöön muutamaksi tunniksi. Ruskista paistit voissa oikein kuumalla pannulla ympäriinsä, myös sivut. Asettele GN vuokiin. Lisää joukkoon 1/3 vettä, muutama kuorittu ja pilkottu sipuli, muutama pippuri ja paista 150 astetta n. 3 tuntia tai kunnes paistien sisälämpötila on 78-80 astetta. Jos haluat paistista paahtopaistia (= sisältä roseeta), paista vain 60 asteiseksi. Nosta paistit uunista, ripottele pinnalle reilusti suolaa, kääri tiiviiksi paketiksi folioon ja anna vetäytyä huoneen lämmössä noin tunti. Säilytä viileässä. Leikkaa seuraavana päivänä mahdollisimman ohuiksi viipaleiksi. Lämmitä höyryssä, lisää joukkoon paistilientä. Lopusta liemestä suurusta kastike. Hyvää! Perjantai-iltana en tätä tosin tiennyt, ja olin varma, että seuraavana päivänä olisin pilannut 120 hengeltä häät. (Ja miksi paahtopaisti: tämä menetelmä paistaa lihan läpikotaisin, mutta paahtopaistin sitkeähkö rakenne estää sen murentumisen leikkausvaiheessa. )

Tämä ohjeena, jota itse etsin netistä, enkä löytänyt.

Tyttöni, syntynyt lokakuun lopussa, suree sitä, kun hänen synttärit on viimeisenä. Äiti miks! Huhtikuun alussa teimme pyöräretken joelle, sen jossa umplahdettiin siihen jokeen. Samalla retkellä mentiin sillalle ja keksittiin maailman vanhin leikki. Heitetään jokeen palikka, juostaan toiselle puolelle katsomaan, kun se tulee esiin. Siis Puh-palikka.

Leikistä tyttö sai idean järjestää nimpparit, joissa leikittäisiin Puh-palikkaa. Hän etsi kalenterista nimipäivänsä, joka sattuikin sopivasti helatorstaiaattoon. Keräsi viikkokausia käpyjä ja väritteli niitä eri väriseksi eri joukkueille.

Sitten vain kutsuja kehiin, niitä lähti kolme eri versiota. Juhlapäivänä laitettiin pitsiliina, hienommat lasit, pillit, vaahtokarkkeja, äitienpäivästä jäänyttä kakkua, sekoituslimpparia ja kauniit servietit pöytään = juhlat. Suunnistettiin joelle käpypussin kera ja leikittiin Puh-palikkaa.

(Kuva ylinnä).

Niistä keittiöverhoista on ollut puhetta. Meillä oli siis useamman kuukauden keittiössä verhot siten, että Pentikin kaitaliina toisessa ikkunassa ja toisessa sekoitus merihenkistä kirjainta ja kirjavaa kukkaa. Mieheni ja ystäviemme hyviä hermoja ihmettelen. Kukaan ei maininnut mitään. (Vai huomasivatko edes, katsooko niitä verhoja edes kukaan??). Päätettiin pitää tyttöjen ompeluviikonloppu. Aiheena keittiön verhot ja Lotalle laukku. Verhot saatiin. Niistä ei ole kuvaa, koska ovat harmittavasti päivän uurastuksen jälkeen päätyneet 3 cm liian kapeiksi!

Laukkukin saatiin. Leikkasin tästä tilkuksi aiotusta vakosamettihameesta laukun, vuorasin sen vanhalla kukkahameella. Sanka tuli helmasta.

Valmis laukku on tässä! Ei uhups... tämä onkin siskon itselleen ostama vuotislahja (jonka tärkeyttä korostettiin kuvailemalla sitä...). Synttärit kun oli samana viikonloppuna.

 

Idearikas tyttöni nimppareista toivuttuaan päätti rakentaa talon seinustalle kioskin, jossa myy vanhoja leluja ja itse tekemäänsä toffeeta. Toistaiseksi nuo lavat ovat vielä keskellä maalausta... sade yllätti... mutta kyllä siitä kioski tulee.

 

Verhoan siis olen

Tälle illalle oli kovasti odotuksia. Loman ensimmäinen ilta. Ja kävi niin kuin tällaisissa tapauksissa aina käy: asiat etenevät omalla painollaan ja mutkikkaalla reitillään aivan toiseen suuntaan.

Minun piti tekemäni verhoille jotain.

Joko paljastamaan tämän piilossa oleva



tai sitten viimeistelemään tämän sovitteilla olevan.

Noihin verhoihin on päädytty mutkan kautta. Ostin opiskeluaikoinaan (varmaankin pankin lainaamilla rahoilla) Jane Churchillin Indian summer -verhokankaat. Ne palvelivat aikansa meidän boheemissa opiskelijakodissa. Sitten tein niistä pussilakanat ja tyynynpäällisiä ja ne palvelevat edelleen hyvin.

Halusin keittiöön Jane Churchilliä (alla) mutta sitä ei tullut sopivasti vastaan. Huonoina kompromisseina on sitten hankittu Hemtexin kapat, Tiimarin (!) kapat, Pentikin kaitaliinat, jossain välissä oli pelkkä valkoinenkin, sitten tuli tämä Esmen New Heaven ja nyt sovitteilla siis tämä yllä oleva, joka pitäisi kantata valkoisella ja valelaskottaa.

Mutta en ommellut verhoja. Käytin illan a) selvittämällä, mitä kirjoja meillä on lainassa b) paikallistamaan nämä kirjat talosta c) täsmentämään näistä kirjoista ja kirjallisuusdiplomivaatimuksista mitä vielä tänä keväänä lasten kanssa luetaan. (= Lapset lukevat, ja minä harpon kirjoja läpi sen verran, että osaan tehdä niistä kysymyksiä. Ja mikään ei ole mukavampaa; luin Robin Hoodin, Nikke -kirjat, Ullan ja Johannan ja monta muuta hyvää.) Sitten luettiin yhdessä ja kuunneltiin Azkabanin vankia samalla kun siivoilin huonetta.

Tuosta mutkan kautta maaliin pääsystä. Selasin muotilehtiä (korostus oma ja sarkastisuuteen viittaava).

Elle esittelee inspiraatiokuvia. Vaikka pinnistän kapasiteettini äärimmilleen, en käsitä miten, miksi ja missä tilanteessa mikään tästä olisi inspiroimassa. En tiedä, missä maailmassa kuvan suunnitellut muotitoimittaja kuvittelee meidän tavisten olevan töissä. Tai mitä meidän tekevän vapaalla.



Luin Voguen. Ei sielläkään ne muotikuvat kiinnostaneet, mutta tämä pikkukuva Gwyneth Paltrowista inspiroi. Tummansininen yläosa ja löysä valkoinen alaosa: tykkään! Ja miten sattuikaan että kaapista löytyy tummansinisiä yläosia (jos kohta ei Armani Priveä) ja valkoisia alaosia! :D




Sitten luin Glorian. Edelleenkään taiteelliset ja inspiroivat muotikuvat ei sytyttäneet yhtään lamppua. Mutta paparazzin pikkukuva kyllä; tuolla taustalla on paljon ruskeita laukkuja. Ruskeita laukkuja, sellainen! (Onneksi muistin, että yksi hyvä on suutarilla paikattavana). (Ja muistin myös, että seuraavassa laukussa täytyy olla kaksi osaa kahdella vetskarilla eroteltuna ja molemmat osat niin isoja, että niihin mahtuu kannettava + nopean yöpymisen kamat).




Nyt lähden inspiroitumaan lomalle. Lukemaan ja ompelemaan ja sen sellaista puuhaamaan :D

Elle 3/2010, Vogue 2 / 2010, Gloria 4 / 2010.

Aurinko armas

Tyttöni soitti eilen ja sanoi " Äiti oikein pirskahtelen elämäniloa! Aurinko paistaa ja lumet sulaa! Onko sullakin paljon elämäniloa?"

Kuulustelin poikaa eilen enkun kokeeseen.

-Hurry up => Hurry up, lift Harry up!
-Shoot. Good goal. => Shoot good gown.
-Keep + cheap => I keep cheap sheep.

Tämän jälkeen kävin nukkumaan iloisella mielellä ja tartuin (ihan vain kuvia selatakseni..) Eva Braunin elämäkertaan. Karmeaa luettavaa.

Jännää. Natsien käyttäytymistä on joskus selitetty ihmisen halulla komformismiin. Samalla halulla selitetään muotia. Noin yhteiskuntarauhaa ajatellen olisi suotavampaa, jos ihmiset samastuisivat toisiinsa muodilla eivätkä toisiaan tuhoamalla.

-Ostit taas uuden muotilehden?
-Oli ihan pakko. Olen vähän lipsunut tuon kansainvälisen muodin seuraamisesta ja sillä lipsumisella voi olla tuhoisat vaikutukset yhteiskunnalle.

-Ostit taas uuden lyhyen / pitkän / vaalean / tumman kevättakin?
-Oli ihan pakko. Muotia on seurattava että elää.

-Tilasit sitten kaksi uutta sisustuslehteä? Unelmien talossahan ollaan asuttu vasta kaksi vuotta?
-Oli ihan pakko. Tyynyjen kuosia pitää päivittää ettei meistä ihmisistä tulisi hirviöitä.

Hatunnosto siis kaikille meille bloggaajille ja blogien lukijoille, komformismin toteuttajille ja laajemmalle saisi levitä (eikä kunniamerkitkään haittaa tekisi) ja kohta se kevätkin tulee !