Kalenteri täyttyy - siis olen

[C-vitamiinia ja flavonoideja näppärässä pakkauksessa]

Viikko sitten kalenteri näytti tyhjältä ja aikaa tuntui olevan paljon; ehtiihän tässä vaikka mitä ennen syyskuuta.  Maanantaina oleminen sai suunnan ja kalenteri sisältöä.
 
Kesällä aika pysähtyi hetkeksi. Joskus näin käy kun olemisella ei ole intentiota. Ihminen on perusluonteeltaan tekevä ja teolla on aina tarkoitus. Tekeminen tai oleminen ilman tarkoitusta on yllättävän vaikeaa. 'Nyt vain olen' on sekin tietoista tekemistä, 'vain olemista'.

Kokemus ajan suhteellisuudesta syntyy teon suunnan tuttuudesta. Lapsena aika kuluu hitaasti, koska elämänkokemus ei ole opettanut, miten kuukaudet seuraavat toisiaan siten, että joka kuukaudella on omat määrätyt tekemisensä. Loppuvuosi tuntuu olevan lähellä, koska pilkomme elokuun ja joulukuun välisen ajan määriteltyihin tekemisiin. Aloitetaan opetus, opetetaan, arvioidaan. Pidetään pikkujouluja ja syödään jouluateria. Sitten onkin uusi vuosi.  Lapsena syksy tuntui pitkältä, koska mentiin kouluun ja sitten oltiin koulussa, viikot seurasivat samanlaisina toistensa perässä.

Ajan pysähtyminen vaatii sen, että suuntautunut tekeminen pysähtyy.   

Kymmenvuotiaana vietin kesäviikkoja mummolassa. Kuuntelin Muhoksen kirjaston kasettikirjoja korvalappustereoilla. Agatha Christien Eikä yksikään pelastuneen kohdalla stereoiden patterit alkoivat loppua. Lukijan ääni madaltui ja hidastui, ajattelin sen olevan dramaturginen tehokeino. Jännitys tiivistyi, kun kirja eteni. Kun kirjassa oli jäljellä enää kolme ihmistä, stereot pysähtyivät kokonaan. Tarina katkesi. Loppuratkaisu roikkui ilmassa. Silloin pysähtyi aika. En voinut tehdä mitään muuta, olin niin tarinassa kiinni. Mutta tarinakaan ei edennyt.  Koko illan aika todella mateli eteenpäin, kun odottelin kirjaston aukeamista.

Tänä kesänä luin. Varsin leppoisa tekemisen suunta. Upottava tuoli, porottava aurinko ja teltan varjo. Mielenkiintoinen kirja, jossa kuvailtiin, kuinka kylmänä talvipäivänä pariisilaisella  vinttihuoneistolla mandariini maistui makealta. Nostin silmät kirjasta ja huomasin katselevani mustaherukkapensasta alaviistosta. Näin paljon marjoja. Nappasin niitä suuhun ja luin. Sitten vain napsin marjoja.

Ihmisen suhde mustaherukkapensaaseen on utilitaristinen. Se tuottaa hyötyä, joka jakaantuu niin horisontaalisesti, useammalle, kuin vertikaalisesti, pitkälle ajanjaksolle. Marjojen nostelu omaan suuhun oli sellaista päämäärätöntä epätekemistä, että se riitti pysäyttämään ajan.

Vain hetkeksi, mutta se virkisti.

#nuoruutenipariisissa #hemingway #ajansuhteellisuus

Kaikkia Sapoja ja muuta kesää

On kesiä ja sitten on kesiä.

Tarkkaavainen lukija huomaa, että tänä kesänä kirjoittaminen ei ollut ohjelmassa. Yläpuolinen kuva yrittää selittää, mikä oli.

Loman tarkoitus on rentouttaa. Se, mikä rentouttaa, on vaihtelu työnkuvassa. Jos työ on istumista, kirjoittamista ja lukemista, lomalla jokin muu tekeminen rentouttaa. Minä siivosin ja maalasin. Kun talo on noin vuoden siivoamatta, siihen kuluu kesällä aikaa vähän enemmän. Ja osittain osoittautuu mahdottomaksi, jonka jälkeen maalataan.

Kiinteistön kunnossapito on tärkeää. Mutta rehellisesti sanottuna, maalaus vain yksinkertaisesti on mukavaa.

Kaikki alkoi siitä, kun Veli kaatoi tontiltaan puita. Saimme lepän runkoja keväällä. Pojat pilkkoivat ne, mutta pinoaminen jäi minulle. Minä kun haluan, että pinot ovat suoria ja tasaisia; halkopinot on autokatoksessa ja niitä tulee katsottua monta kertaa päivässä; teen pinoamisen itse). Tein saman pinoamisen myös viime kesänä. Ensin vanhat puut alta pois, uudet puut taaempaan pitoon, vanhat puut eteen. Tehdyn työn jälkeen tajusin, että joka ikinen vuosi, kun uusia puita tulee, joudutaan tekemään sama.

Sitä kutsutaan halkojen tuulettamiseksi. Tässä (takallisessa) talossa asustelun alkuaikoina harrastimme sitä paljonkin. Kuistin, pihan ja katoksen valmistuessa hieman eri aikaan halkopinoa roudattiin ympäri taloa.

Tänä vuonna tein systemaattisen muutoksen. Halkopino laitetaan keskeltä puoleksi. Toiselle puolelle uudet, toiselle vanhat. Seuraavana vuonna uusi puoli on vanha, ja tyhjään tilaan tulee uudet halot. Yksinkertaista ja ... ilmeistä?

Halkopinon puolittamiseen tarvitaan puisia jakajia. Koska jakajia katsotaan yhtä usein kuin halkojakin, halusin maalata ne valkoisiksi. (Ei koskaan käynyt mielessä maalata halkojen näkyvää päätyä, vaikka se epäilemättä olisi näyttänyt harmoonisemmalta. Sen sijaan kirsikkapuiden lehtien alapinnoille kertynyttä mustaa töhnää katselin, ja mietin, pesisinkö puut lehti kerrallaan. Kesällä on aikaa ... irrotella...).

Kun valkoinen maalipurkki tuli avattua, sen käytölle ei tullut loppua.
Pihalaatikko.
Aidantolpat.
Kuistin pylväät.
Tässä kohden loppui maali, ja sitä ostettiin lisää.
Talon valkoiset kulmalaudat.
Kun pylväät ja kulmalaudat hohtivat valkoisina, teki mieli kuultoöljytä valkoiseksi muut puuosat.
Ja lattia ruskeaksi.
Takaterassin lattia valkoiseksi. (Jos jonkun neuvon haluaisin antaa lapsille rakentamisesta, se on tämä. Älä yritä saada valkoista terassinlattiaa, joka on tehty kyllästetystä puusta, valkoiseksi kuultoöljyllä. Se näyttää hyvältä pari viikkoa maalauksen jälkeen. Sen jälkeen se pitää peittää matolla. Mikä on käytännöllinen ratkaisu ongelmaan, jota ei pitäisi olla olemassa.)

Sisältä jatkettiin. Aloitettiin siitä huoneesta, jonka asukas oli rippileirillä. Sitten loppui maalaukseen ja siivoukseen varattu aika ja oli pakko keskittyä rippijuhlien tarjoiluihin.

Kesä olikin jo loppupuolella, kun halusin lomaa maalauksesta ja tartuin kirjoihin.

Nostelin tuolia kirsikkapuiden varjoon ja luin. Ystävien poiketessa kutsuttiin heidät suurieleisesti kirsikkapuistoon (kaksi puuta) kahville. Ja aina ylöskatsoessa näin ne mustat pisteet ja joka kerta mietin puiden pesemistä.

Uudistin tuttavuuden Peter Wimseyn kanssa. Etsin edelleen sitä 20 vuotta sitten lukemaani kirjaa, jossa murhanyrityksen ratkaisuyritys johti itse murhan tekemiseen. Moraalinen dilemma, johon en silloin saanut selkeää vastausta ja jota nyt tekisi mieli pohtia uudestaan. En vain muista kirjan nimeä. Kyselin Dorothy L Sayersin kirjoja tutulta divarin pitäjältä. 'Kuka niitä kaikkia Sapoja muistaa!'.

Niinpä niin.

Nyt on syksy. Nautitaan niistä muutamista vapaailloista, joita viikolle jää ja niistä muutamista auringonpaisteen pilkistyksistä, joita sateen keskelle jää. 

Hyvä on hyvää



Kukat. Hyviä. Viime-'lumettomalta'-viikolta.

-Mitä leipää tuo on?
-Ruis-siemenkolmioleipää.
-Ei ole hyvää?
-Eiku on.  Sun ikäisenä katsoin kun äiti söi siemenleipää ja mietin, että voi raukkaa kun pitää tuommoista syödä. Eikä ranskista, mitä me lapset syötiin. Mutta nyt tämä maistuu hyvältä.
-Mitä sä sit teet?
-Viipaloin ja pakastan osan.
-Miks?
-Ei tule syötyä kerralla.
-Eli se ei ole hyvää.

Kahden juuston ja avokadon smörre:
Goudajuustoa pohjalle.  Sitten avokadon viipaleita, joiden päälle ripotellaan suola-pippuria ja sitruunamehun pisaroita. Viipale brietä. Päälle ruohosipulia. Leivän ja avokadon rakenteet täydentävät toisiaan ja juustot ovat aina hyviä.

Hummeri. Ei hyvää.

Unikonsiemenet leivonnaisissa? Hyvää.

 

 

Alice Munron kirja  Viha, ystävyys, rakkaus. Hyvä.

 

Ylläoleva kahvikuppi nautittiin lentokentän väljässä ja rauhallisessa kahvilassa. Sen jälkeen pakkauduttiin viimeistä penkkiä myöten täynnä olevaan koneeseen. Istuttiin koneessa ja katsottiin, kuinka ruumasta vedettiin kaikki laukut ulos ja etsittiin sitä matkatavaraa, jota ei oltu pakattu laukkuun vaan laatikkoon. (Mihin laukkuja tosiaan tarvitaan, kun matkatavarat kulkee kätevästi myös laatikoissa!)

 

Ilmassa luin kirjan tarinoista Nokkosen. Siellä pilvissä, jalat irti maasta mutta tiukasti vieruskavereiden välissä, yhden ohikiitävän hetken verran tajusin jotain elämästä. Jotain, joka muistutti makean latten ja sitruunaisen muffinsin makua aurinkoisena sunnuntaipäivänä hyvässä seurassa nautittuna. Mutta joka oli kuitenkin jotain ihan muuta. Kotona luin kertomuksen uudestaan. Ja vielä pari kertaa uudestaan. Tähdenlentoa ei voi napata kuin kerran, mutta kertomus muuttaa muotoaan jokaisella lukukerralla. Hyvän kirjan merkki.

Sisältöä

Meillä kirjastossa on hylly, johon saa tuoda omia kirjoja ja viedä pois. Löysin sieltä tähän asti lukematta jääneen Sadan vuoden yksinäisyyden. Joka on, uskomatonta kyllä, hauska kirja. Hyvin kirjoitettu ja hauska.

Otin sieltä myös mukaan Terveystaloustieteen perusteet. Yleissivistyksen takia... arvata saattaa, että ei ehkä tule luetuksi.

Ehkä päätyy taiteeksi.

Kakkuja, kokouksia ja neuvottomuutta.

Kyllä vieraat on mukavia! Sadannen katetun lautasen jälkeen totesin, että on ne vain mukavia.

Onneksi meidän vieraat sietää hyvin sitä, että ruoka tehdään siinä silmien edessä. Ja kakut. Tyttären synttärikakuksi tein liilan: mustikkapyrettä, liivatetta, tuorejuustoa ja kermaa täytteeksi ja kuorrutukseksi. Kuorrutus ei hyytynyt. Odotettiin. Tiputeltiin lisää kahvia. Taas odoteltiin. Lisää juttelua. Lopulta petti hermot ja täytin kakun juoksevalla täytteellä. Kun aloin kuorruttaa kakkua, liivate suostui yhteistyöhön ja sain kakun pysymään kasassa ja jokseenkin kakun näköisenä. Viime tipassa!

Pojalle tein lakritsakuorrutusta. Luin kinuskikissan ohjetta ja ajattelin, että edellisenä iltana kick-patukoiden uuttaminen kermaan ei ... jotenkin ole minua. Joten oikaisin; sulatin patukat ja valkosuklaan mikrossa, jäähdytin ja sekoitin kerman joukkoon. Hyvin toimi. Seuraavana päivänä kokeilin sitä kermaan sulattamista, ja sain senkin onnistumaan.

Kolmannen kakun tein meidän harvest -kekkereihin. Höyrytin kevyesti sokeroituja omenakuutioita väliin, lisäksi kerma-rahkaa. Koristelin marsipaanilla. Ajoi asiansa.

Tyttö teki numerot. Yhdelle 75 v, yhdelle 8 v ja yhdelle 31 v, mutta tämä päättikin sitten olla 32 v joten vaihdettiin ykkönen kakkoseksi (huomaa epätäsmällisyys pohjassa).


Kakkujen välissä selvitin päätä.

Tein aarrekartan. Älkää suhtautuko epäluulolla kuten minä tein aikoinaan. 5 vuotta sitten tehtiin siskon kanssa viimeisenä iltana kuvakollaasia ja naurettiin ja surtiin seuraavana päivänä koittavaa eroa. Kollaasista tuli hieno, laitoin sen vaatekaapin oveen, tuijottelin päivittäin ja noin vuoden päästä meillä oli unelmista toteutumassa tontti & talo ja vauva. Tein uuden, siitäkin toteutui suurin osa. Nyt tein kolmannen. Tekniikka on siis se, että selataan vino pino lehtiä, leikataan intuitiivisesti itseä miellyttäviä kuvia, liimataan ne paperille, analysoidaan, pohditaan, tuijotetaan säännöllisesti (esimerkiksi aamulla unisilla silmillä) ja pikku hiljaa kuvista muodostuu tavoitteita ja säännöllisesti katseltuna tavoitteet alkavat vaikuttaa tekoihin ja niin ne toteutuvat. Itsesuggestiota, toimii. (Ihan vastaavasti työpaikalla hahmottelen tekemättömät työt ryhmiin, katselen niitä joutohetkinä ja ruksin pois sitä mukaa kun tulevat tehdyksi. Illuusio asioiden etenemisestä tms.) Suosittelen kaikille omista unelmistaan kiinnostuneille lämpimästi. Ihan vinkkinä tosin; jos haluaa työelämällisiä haasteita, kannattaa joukkoon varata muitakin kuin sisustuslehtiä. Tai sitten joutuu tyytymään vain uusiin taloihin. :D

Kakkukollaasin ja kuvakollaasin lisäksi luin. Olen tunnustetusti ihminen, joka ei ota vastaan neuvoja. Ei vaikka kysyy natiivilta, miten sanoa "kaivataan" ruotsiksi futuurin passiivissa, ja kommer att saknas ei "kuulosta" oikealta. (Kaikkea sitä joutuu Västeråsiin asti menemään kuulemaan pomoltaan. Mutta se on toinen tarina, jota ehkä joskus puretaan.)

Olen täydellisen neuvoton siis. Siitä huolimatta luen Mireille Guilianon neuvot elämään, hyvinvointiin, rakkauteen, syöntiin, nautintoon ja yleiseen selviämiseen säännöllisesti aina elämällisen selkärangattomuuden iskiessä. (Ja sehän iskee takuuvarmasti, kun neuvoja kuuntelemattoman lisäksi kuulee samaisessa pohjois-Ruotsalaisessa kaupungissa olevansa myös hymytön jakaantunut persoonallisuus, jonka ammatilliset taidot on jääneet ammattikoulun tasolle. Siis ihan tasa-arvon hengessä, kyllähän minä ymmärrän ja en tietenkään suutu, loukkaannu enkä ota itseeni. ) (Ja nyt sullon tätä Pandoran lipasta kiinni ja yritän jatkaa Mireillestä!!!)

Sisko kertoi, että Ranskattaret eivät liho ja Ranskattaren ruokavuosi on saanut jatkoa, jotain joka käsittelee naisia ja työtä. Tilasin kirjan välittömästi. Ja luin myös.

Kirjoittaja, Mireille Guiliano, on ranskatar, joka johtaa Veuve Cliquotin USA:n toimintoja. Ensimmäinen nainen alallaan ja korkealle edennyt nainen siinä firmassa. Hän tietää, mitä tehdä mitä ihmeellisemmissä asioissa. Mutta ennen kaikkea, häntä lukiessa jaksaa uskoa siihen, että elämässä on ihan mikä tahansa mahdollista. On on, aarrekartasta vain eteenpäin, kyllä minä tiedän, mutta jostain syystä ihan aina ei siltä tunnu. Siksi tällaisia elämänvahvistimia.

Ja sitten vielä pari pikkujuttua. Virkkasin patalapun. En ole KOSKAAN tykännyt mistään virkatusta ja virkattuja patalappuja inhoan ihan kategorisesti, mutta tein kauniin valkoisen sinisillä kukilla kummitädilleni (sille numero 75).

Ja olen käynyt järvessä. Veden lämpötila on +5 ja ilman + 4 ja kylmää on mennessä ja tullessa mutta eteenpäin vain kuten mummo lumessa. (Virkattuja patalappujakin enemmän inhoan siis kylmää ja vettä.)

Elämässä kannattaa joskus tehdä asioita, joita on aina kuvitellut inhoavansa. Avartaa.

Teen mitä haluan

Ihana toukokuu! Toukokuun jälkeen alkaa kesäloma! Ei enää talvisten harrastusten rytmittämää elämää. (Tilalla tulee kesäharrastukset, mutta ainahan vaihtelu virkistää. Vaikka se vaihtelu koskisi ajettua reittiä kodista harrastuspaikkaan.)

Leirikoulubuffa tuotti hyvin. Retki onnistui. Vappuaamuna heräsin tuoreen munkin tuoksuun. Mieheni oli niitä paistellut kahden nuorimman kanssa. Ristiäiset menivät hienosti. 40 -vuotisjuhliin ehdittiin. Ja lahjat löytyi, samoin mekot, sukkahousut pysyivät ehjinä ja mitäpä sitä muuta voisi toivoakaan.

Maanantaina käytiin kirjastossa (ja soittotunneilla). Kirjastossa oli myös tämä. Taitavaa taitavaa työskentelyä! Sellaista loppuunasti hiottua joukkuevoimistelua katsoessa tulee mieleen, että minäkin haluan tehdä jotain ihan huipusti. Lainasin nuotit tähän.

Ja luin kirjaa Tee mitä haluat.

-älä lomaile turistikohteissa (tee itse lomasi, siis nimenomaan tee. Shoppailu ja löhöily ei ole tekemistä)
-älä tuhlaa rahojasi sisustussuunnittelijaan
-älä osta pikkuputiikeista (liian) pikkuruisia vaatteita

Ja lukemattomia muita älöjä, joista osa kolahti ja osa ei. Olen itsekin sen filosofian kannalla, että ruualle riittää, että se on herkullisen makuista ja suhteellisen terveellistä. Siihen ei tarvitse käyttää tolkuttomasti aikaa. (Samaa koskee leivonnaisia. Rakastan suklaakakkua, jossa ei tarvitse vatkata mitään.)

En minäkään ymmärrä, miksi maksaa maltaita kalliista hotelleista, jotka on samanlaisen persoonattomia maasta toiseen. Rakastan bed & breakfasteja yli kaiken.

Turkoosia mohairista trenssiä en vetäisi päälleni julkisesti edes suuresta summasta rahaa.

Ja olen samaa mieltä siinä, että dieetit tulee ja menee, mutta elämäntavat pysyy ja vartalossaan viihtyminen on asennekysymys.

Tasa-arvosta: en usko, että sitä edistetään kohdistamalla naisiin erityiskohtelua. Loppujen lopuksi samaa haiden täyttämässä meressä sitä polskitaan. Joskus joukossa saattaa olla joku herrasmieskin, mutta ei hänkään tee enempää kuin nostaa lentokoneessa painavan laukkusi hyllyltä alas.

Kaikille kevään korventamille silti kirjaa suosittelen.

Aurinko armas

Tyttöni soitti eilen ja sanoi " Äiti oikein pirskahtelen elämäniloa! Aurinko paistaa ja lumet sulaa! Onko sullakin paljon elämäniloa?"

Kuulustelin poikaa eilen enkun kokeeseen.

-Hurry up => Hurry up, lift Harry up!
-Shoot. Good goal. => Shoot good gown.
-Keep + cheap => I keep cheap sheep.

Tämän jälkeen kävin nukkumaan iloisella mielellä ja tartuin (ihan vain kuvia selatakseni..) Eva Braunin elämäkertaan. Karmeaa luettavaa.

Jännää. Natsien käyttäytymistä on joskus selitetty ihmisen halulla komformismiin. Samalla halulla selitetään muotia. Noin yhteiskuntarauhaa ajatellen olisi suotavampaa, jos ihmiset samastuisivat toisiinsa muodilla eivätkä toisiaan tuhoamalla.

-Ostit taas uuden muotilehden?
-Oli ihan pakko. Olen vähän lipsunut tuon kansainvälisen muodin seuraamisesta ja sillä lipsumisella voi olla tuhoisat vaikutukset yhteiskunnalle.

-Ostit taas uuden lyhyen / pitkän / vaalean / tumman kevättakin?
-Oli ihan pakko. Muotia on seurattava että elää.

-Tilasit sitten kaksi uutta sisustuslehteä? Unelmien talossahan ollaan asuttu vasta kaksi vuotta?
-Oli ihan pakko. Tyynyjen kuosia pitää päivittää ettei meistä ihmisistä tulisi hirviöitä.

Hatunnosto siis kaikille meille bloggaajille ja blogien lukijoille, komformismin toteuttajille ja laajemmalle saisi levitä (eikä kunniamerkitkään haittaa tekisi) ja kohta se kevätkin tulee !